Rotuvalintana: Bordercollie

Olen aikaisemmin kirjoittanut tekstin `Rotuvalintana: Briard`. Nyt uuden rodun myötä koen taas tarpeelliseksi puida ajatuksia tästä rodusta, sen valintaperusteista ja olettamuksista. Oon koko pienen elämäni ollut kiinnostunut roduista ja niiden erilaisista ominaisuuksista - ja tykkään kovasti kysellä miksi kukakin omaan rotuunsa päätyy. Vääriä vastauksia tähän ei kai olemassa olekaan, sillä jokainen meistä kokee täyttävänsä omat tarpeensa erilaisten rotujen erilaisilla ominaisuuksilla. Briardin kohdalla semmoisen "keskivertoluonteen" tai "keskivertoprofiilin" luominen tuntui huomattavasti selkeämmältä. Briardeja on viime vuonna rekisteröity Suomessa 27 kappaletta, kun taas bordercollieita 516. On siis sanomattakin selvää, että tuohon määrään mahtuu huomattavasti enemmän hajontaa luonteen kuin ulkonäköseikkojen osalta. Ja yhtä totuutta on vaikea luoda siitä millainen bordercollie on, vaikka päämäärä jalostustyössä teoriassa on sama. Joten olkoot tämä ennemminkin yksi näkökulma nyt, tästä hetkestä ja tällä kokemuksella kuin myyntipuhe.

 

Briardi on ehdottoman kiinnostava rotu edelleen ja koen sen hyvinkin omakseni kaikessa hölmöydessään. Se että briardin rinnalle harrastuskaveriksi otin työlinjaisen bordercollien, ei suinkaan tarkoita että koin vaihtavani parempaan tai ainakaan helpompaan. Joten puidaanpas näitä aluksi näitä valintaperusteita:
 

Edeltävä treeni- ja kisakoirani on kolmella sanalla kuvailtuna nöyrä ja elegantti yhden ihmisen koira. Seuraavan rodun ja yksilön kohdalla toivoinkin jotain ihan päinvastaista. Niinkin kliseisellä syyllä kuin kehittääkseni itseäni. Tahdoin nyt ehdottomasti päästä käsiksi johonkin viettiääripäähän. Sen lisäksi tahdoin pitäytyä parissa itseäni tyydyttävässä ominaisuudessa: terve ja kestävä fysiikka sekä miellyttämisenhalu. Muutoin hain tarkoituksellisesti erilaisia piirteitä kuin yhdessäkään aiemmassa koirassani. Tykkään vapaa-ajalla seilailla paljonkin eri rotujen ja kasvattajien sivustoilla ja puolivahingossa huomasin katseen kiinnittyneen työlinjaiseen bordercollieen. Hiljainen haave vuosien ajalta, minkä aika en uskonut olevan vasta kun pennun kanssa oltiin kotimatkalla. En halunnut rotuvalinnallani miellyttää ketään tai olla miellyttämättä, kokea olevani samanarvoinen tai mitään muutakaan suuntaan tai toiseen. En jaksa uskoa, että bordercollie on sen parempi jälkikoira kuin paljon treenannut suomenlapinkoira. Tai yhtään sen parempi hakukoira kuin labradorinnoutaja, jolle esimerkiksi rullailmaisun opettaminen kuvittelisi olevan helpompikin opettaa kun sillä on siihen luontaisempia käytösmalleja? Tämmöiset alkuperään sidoksissa olevat ominaisuudet viehättää ja niihin halusin päästä nyt käsiksi. Paimennus kiinnostaa lajina valtavasti, joten ensimmäistä kertaa lähdin sille tielle, että jos nyt valitsisinkin koiran lajin mukaan? Ja haaveilen edelleen siitä että joku päivä olen muilta sen verran oppinut, että uskallan omat harrastelampaatkin kotipihalle hommata. Toki pitää ensiksi löytää se pieni haavemaatila jostain...
 

On joitain asioita missä ei voida kiistellä. Oppimisessa bordercollie on ylivoimainen. Se ei tarvi ehkä samanlaista tuntitreeni/toistomäärää jonkun asian opettelemiseen kuin joku muu. Tähän tietysti vaikuttaa jollain tapaa myös ohjaajan taidot viedä koiran oppimista eteenpäin Mutta täytyy myös muistaa se puoli, että se on kovin nopeasti oppiva myös niihin "huonoihin" tapoihin (työlinjaiset ovat taipuvaisia lähes poikkeuksetta autojen ja/tai muiden liikkuvien kohteiden jahtaamiseen paimennustarkoituksessa). Vahtikoiraksi bordercolliesta ei lähtökohtaisesti ole, vaikka kiinnostunut se on siitä kuka ovesta tulee. Ensimmäinen koiristani joka hyödyntää peilejä nähdäkseen sohvannurkasta ulko-ovesta tulijan. Siinä se sitten mielessään arvioi lähteäkö vai jäädäkö makoilemaan. Joten tästä voimme myös tulkita, että kyllä ne osaa rauhoittuakin ja viihtyä sohvalla lämpösessä kainalossa.
 

Oma bordercollieni ei ole helppo. Se ei osaa automaationa juurikaan muuta kuin omasta mielestään paimentaa. Toisinaan tuntuu, että yhden uuden asian kun opettaa, kaksi saa kitkeä pois. Se on hyvin tietoinen itsestään, keksii valtavan nopeasti ja hyvin mielellään ratkaisun asiaan kuin asiaan jos asiaa ei ehditä ratkaista ennen sitä. Se ei mene sieltä missä aita on matalin, vai meneekö? Fyysisesti vaikka läpi betoniseinästä, mutta muuten se on hyvin looginen ja tarkoitusperäinen ajattelija. Se ajattelee niinkuin se on jalostettu ajattelemaan. Se on valmis tekemään yhteistyötä, vaikka osaa tehdä omatkin päätöksensä, hyvinkin nopeasti ja hyvinkin itsevarmasti. Silti siinä on paimenkoiralle tyypillistä pehmeyttä ja hyvässä suhteessa myös "kovuutta" ja säänkestävyyttä. Koen saaneeni kaiken sen mitä halusin ja oikeastaan aika iloinen, että mulle uskottiin tämmöinen yksilö kaikessa haastavuudessaan. Elämä olisi aika tylsää ilman sitä. Ja ensimmäinen koirista, jonka menettäminen tuntuisi jo näin varhaisessa vaiheessa erityisen raskaalta. Siitä tulee päivä päivältä parempi ystävä, kun sen eteen jaksaa tehdä töitä.

Turkin osalta bordercollie on helppo vaikka hajontaa erityisesti pituuksissa lienee paljonkin - ja ei, kaikki työlinjaiset eivät ole lyhytkarvaisia. Joskin näyttelyissäkään niitä ei juuri näy. Bordercollie ei omien kokemuksieni mukaan pelkää likaantua ja kuivuu nopeasti, eikä sen turkille tarvi tehdä juurikaan mitään. Värien osalta siinä on paljon monimuotoisuutta. Jos värigenetiikka kiinnostaa enemmän niin tästä pääsee Marjon ylläpitämälle värigenetiikkasivustolle. Bordercollie taitaa myös olla yksi näistä roduista joiden kauniit ja toisinaan erikoisetkin värit ratkeaa pääsyyksi rodun hankkimiselle. Bordercolliet on monen muunkin pk-rodun tavoin jakautunut näyttö-, seka- ja käyttölinjoihin. Yksilöeroja on jokaikisessä rodussa eikä nämä linjajaot välttämättä sulje pois yhtäläisiä harrastusominaisuuksia. Jalostuksellisesti näissä linjoissa painotetaan erilaisia asioita kuten mm. viettivahvuuksia.

Omasta bordercolliestani ei varmastikaan olisi lapsen käsiin tai ensimmäiseksi koiraksi. Ja vaikka tyhmältä tuntuu sanoa, niin välttämättä bordercollie ja "kuumakalle" ohjaajanaan eivät suinkaan täydennä toisiaan. Vaikka bordercollien ominaisuudet parhaimmillaan mahdollistaa pitkällekin etenemisen erilaisissa koiraurheilulajeissa, veikkaan että suurin into monella ensikertaisella hiipuu moneen muuhun seikkaan matkalla. Siitä on esiin kaivettavissa nopeutta, sähäkkyyttä ja toimintavarmuutta, mutta näiden eteen täytyy tehdä myös töitä eikä se synny valmiina monivaliona vaikka joskus näin kuullaan ajateltavan. Bordercollie on aktiivinen, aina valmis kaikkialle, kestävä ja jaksava. Tasan kaksi asiaa saa omani kunnolla väsyksiin: älyllinen haastaminen ja paimennus. Omiin kokemuksiin pohjaten sen tyytyväisyys ei ole riippuvainen remmilenkin kilometrimäärästä.

Itse en ole koskaan priorisoinut koirasosiaalisuutta rotukriteeriksi, enkä siten ehkä osannut sitä osa-aluetta kehittäkään paremmaksi. Mutta lähtökohtaisesti bordercollie taitaa sulautua joukkoon, tai ainakin omaan laumaansa, aika hyvin ja kisatilanteissa tuntuu luonnostaan pysyvän kuplassaan. Lenkeillä meillä ei muista koirista juuri piitata. Ihmissosiaalisuutta taas riittää vaikka naapuriin jakaa. Toisinaan vähän liikaakiin ja liian lähelle. Ruuan kanssa pelaaminen lienee meidän laumassa se riskialttein alue ja omalla bordercolliellani ilmeni alkuun resurssiagressiivisuutta ruokaa kohtaan sekä ihmisiltä että muilta koirilta. Näihin kun omistajalla on riittävä tietotaito puuttua ja havannoida, uskon että monelta käytösongelmalta säilytään. Suurimmat syyt bordercolliesta luopumiseen (mitä omiin silmiin vuosien saatossa on osunut, yhteenkään faktaan tätä perustamatta) on käsistä riistäytyneet käytösmallit ja niiden yhteensopimattomuus lapsiperheeseen. Meidän vauvaperheeseen bordercollie on ollut oikein sopeutuva. Ja uskon siltä tulevaisuudessakin löytyvän kunnioitusta pientä ihmistä kohtaan. Koulutusvastuuta en lasten käsiin laittaisi, mutta ainakaan toistaiseksi en näe tässä yhdistelmässä mitään murhettakaan.

Bordercolliepentueita syntyy vuodessa huomattava määrä enemmän kuin briardipentueita, joten potentiaalisen oman pennun tai ainakin vaihtoehtojen löytäminen on helpompaa. Tai riippuuhan se toki kriteereistä. Paimenkoirarekisteriinkään eivät kaikki rodunedustajat päädy. Jos rotu kiinnostaa niin kannattaa miettiä päässään erilaisia kysymyksiä itselleen sopivien pentueiden/kasvattajien rajaamiseksi. Kysellä ja tutustua, vaikka kliseiseltä sekin kuulostaa.

Bordercollie on mielestäni omiaan sille kuka osaa tai haluaa oppia tunnistamaan sen käyttäytymismallit myös arjessa ja tietää sen olevan energinen koira joka nauttii päästessä toteuttamaan itseään - oli se sitten järjestettyä tekemistä tai ei. Paimenkoirayhdistyksenkin sivuilla käytetään lausetta "Paimentava työkoira on energinen eläin, jolla on pakonomainen tarve saada tehdä töitä. Sitä ei koskaan pidä hankkia vain seurakoiraksi". Ja tuntuu olevan totta joka sana! Vaikka paljon se vaatii, vähintään yhtä paljon se antaa takaisin.

Monta tunnetta mahtuu yhteen kesään

Loman viimeisiä päiviä viedään. Täällä Alajärvellä ei monenakaan päivänä olla auringolla juhlittu, mutta se ei oo menemistä haitannut. Mukavaa, kun on vaan aikaa tehdä kaikkea mitä ei työn ja työmatkan takia pysty normaalisti toteuttamaan. 

On käyty pitkästä aikaa mm. verestelemässä taitoja hevosen selässä, oltu muuttoapuna, laitettu piha ja koira-aitaus viimesen päälle kuntoon, reissattu, kyläilty, shoppailtu, grillailtu uudella grillillä, vietetty miniloma ruotsissa ja käyty heittelemässä viereinen frisbeegolf-rata läpi... Maanantai-illat on kulunut tiiviisti agilitykentällä, kun omien treenien ohella koulutan Lakkella nyt kolmatta kurssia. Ryhmäläiset on kovin taitavia ja syy siihen miksi omakin motivaatio pysyy huipussaan. 

Kesään on mahtunut murhettakin. 

Meidän mummokoira Sani nukkui pois kesäkuussa. Sydämen vajaatoiminta vei veronsa ja kunto heikkeni siihen pisteeseen, ettei ollut enää mitään oikeampaa vaihtoehtoa. Sani asui viimeisen vuoden äidin luona "saaressa" veneilykaverina enkä olisi sille enää parempaa kotia osannut toivoakaan. Ja väitän, että tuota koiraa jäädään kaipaamaan.

"Heihei maailman suloisin huiskuhäntä ja syö paljon hyvää ruokaa siellä jossain. Kiitos kun olit kokemassa yhdessä yli puolet mun tähänastisesta elämästä iloineen ja suruineen. Mulla tulee kamala ikävä. Sani 5.8.2004-6.6.2017" ❤

Keväämmällä toinen kissoista alkoi voida heikommin ja kun tilanne ei lähtenyt parempaan päin, lähdin käymään eläinlääkärin luona. Sydän löi kuunnellessa erityisen raskaasti ja kissa oli laihtunut valtavan pieneksi aivan lyhyessä ajassa. Päätettiin ottaa verikoe, silläkin uhalla, ettei syytä löydy. Niin siinä sitten kävi, että syytä ei ehditty selvittää, vaan kissa menehtyi syliin kesken verikokeen. Ensimmäistä kertaa kyseisen eläinlääkärin uralla. Kaikki stressi oli heikkoon kuntoon nähden liikaa ja epäilyksenä pitkälle edennyt keuhkokasvain. 

Ja jottei liian hyvin menisi, tuli eilen tieto, että meidän muorilan Hessu-koira oli nukkunut pois. Hessukin alkoi mennä hiljalleen huonompaan kuntoon eikä sydän enää jaksanut vaan iltaulkoilu jäi viimeiseksi. Lähes kymmenen yhteistä vuotta se sai toimia muorin parhaana kaverina ja ilostutti meidän monen muunkin elämää.

Kovia paikkoja joka kerta kaikki luopumiset, kun jokainen jättää jälkensä olemalla osa elämää ja omaa kasvutarinaa.

Photobucket kadotti vanhoista teksteistä kuvat, mutta hoidan ne kuntoon parhaani mukaan, kunhan jaksan.

Lähtöongelmia ja kisakevät

Kaikki tekstin kuvat @ Meeri Koski

Tälle kevättä ollaan kierretty kahdet kisat ja ensi viikonloppuna olisi tarkoitus ajella vielä Pietarsaareen kahdelle agiradalle. 

Pari viikkoa sitten Seinäjoella oli ykkösille kolme rataa, joista me osallistuttiin vaan agiradoille (kun en raaski hypäreitä kierrellä turhaan, kun luva on jo taskussa...). Meidän uusin ongelma, lähtö. Siihenhän se meidän ensimmäinen rata meni, kun Seela varasti lähdössä ja ajautui niin lähelle ensimmäistä hyppyä, että kieltohan siitä tuli. Toisen radan puolestaan möhlin itse yhteen erityisen helppoon hyppyyn. Muuten taas puhtaita ratoja. Kyllä mä aina välillä mietin, kuinka armoton laji tämäkin jaksaa olla harrastajalle. Niin pienistä virheistä on kaikki aina kiinni. Jälkimmäisellä radalla Seela nappasi harmittavalla vitosella kuitenkin itselleen luokkavoiton ja sai uuden lempparilelun kokoelmiinsa.

Kisoissa oli tuomarin lisäksi harjoittelija, jonka suunnittelemat radat saivat paikanpäällä (ja jälkikäteen) aikamoisen kritiikkimäärän haastavuudellaan. Erityisesti ykkösluokkalaisille hankalat linjat, jotka vaativat paljon korjaamista sekä keppikulma puhuttivat eniten. Väittäisin, että itselläni on käsissä sen verran jo "pitkälle" koulutettu koira, etten kokenut niitäkään hankalaksi, vaan kyllä meidän menestys kaatui johonkin ihan muuhun. Mutta ensi kertaa kisaaville varmasti pieni shokki, kun ei ykkösten radat enää tänä päivänä olekaan pelkkää suoraa linjaa juoksemista. Ja näytti pussikin koituvan monille ykkösille kohtaloksi. Toki tulokset varmasti kertovat jotain haasteellisuudesta sillä ensimmäisellä radalla noin 30-40 koiran joukosta ei tullut yhtäkään nollaa.

Vaasassa VAS:sin kisoissa oli tosi kiva tunnelma! Sain ensimmäistä kertaa ikinä tsempattua itseni rennoksi eikä kisaaminen jännittänyt ollenkaan. Päätin, että jätän Seelan rauhassa lähtöön ja kokeillaan haastaa itseämme ohjauksilla. Lähdöt oli edellistä parempia, mutta varastihan se. Toisena hyppyesteenä oli muuri. Tiedättekö semmoinen, jossa oli reikä keskellä. Eikä Seela ollut aikasemmin semmosta nähnyt ja jäi tuijottamaan niin pitkäksi aikaa, että kieltohan siitä tuli. Loppurata oli muutoinkin jotenkin tahmainen, erikoisesteissä oli kaikissa jotain häikkää. Toinen rata puolestaan lähti hyvin käyntiin, mutta peitin koiran linjan renkaalle ja Seela juoksi ohi. Näin taas. Muutoin kiva rata ja uskalsin irrottautua kepeillä kauemmaksi, kun tuloksella ei ollut enää mitään väliä. Ja taas sai huomata, että luottaa uskaltaa.  Kaikkiaan kiva aamupäivä aurinkoisessa merimaisemassa.

Puomilta Seela tippui alkuvuodesta niskoilleen putken päälle, jonka vuoksi jouduttiin aika suuri tuntimäärä kuluttaa kontaktiesteiden työstämiseen / luottamuksen rakentamiseen. Seela on niin valtavan herkkä koira kaikelle pahalle. Tämän tapaturman jälkeen olin jo aika lähellä luovuttamista, kun haaveiltu kisakausi oli aluillaan ja taas kaikki romuttui. Niinan kanssa kokeiltiin viedä Seela puomille pienellä "pantapakotteella" ja siitähän se sit lähtikin rullaamaan hiljalleen!

Seuraavana suunnitelmana mulla on opettaa lähtötilanne Seelalle kokonaan uusiksi. En osaa sanoa syytä alkaneelle ongelmalle vieläkään. Se on herkkä koira, mutta en muista sille käyneen lähdössä mitään (se kyllä ottaa häiriötä kaikesta mitä selän takana tapahtuu). Enkä koe, että se kävisi normaalia kuumempanakaan näissä epäonnistuneissa lähdöissä. Tuntuu, ettei se halua istua. Käväistään hierojalla välissä ja katsotaan löytyykö sieltä mitään syytä. Kesälle olisi myös haaveissa ottaa viralliset selkäkuvat, mutta alitajunta yrittää pitkittää tätä mahdollisimman myöhälle, ihan vain siinä mielessä, että jotain ratkaisevaa sieltä huomataankin.

Uusia tuulia ja muutoksia

Reilun puolen vuoden edestä meillä lienee teille kerrottavaa.

Annettiin viimeinkin periksi ikävälle, pakattiin kamppeet kasaan ja muutettiin valmistuvan remontin keskelle, meidän uuteen kotiin Alajärvelle. Avomiehen ja kahden koiran lisäksi samassa taloudessa asustaa tätä nykyä yksi ihmislapsi ja kaksi kissaa. Kyllä meillä ainakin totuteltavaa riittää. Vaikka muutto itsessään toi elämään paljon uutta, me edelleen pysyttäydytään samassa aksaryhmässä. Ja ajellaan päivittäin 140 kilometriä pelkästään työn perässä. Jonka vuoksi citroen vaihtui kevään korvilla uudehkoon, pienempään diesel-farmariin.

Sani, 12v, muutti äidin luo asumaan. Sen kanssa on kevään mittaan rampattu lääkärissä. Yhtäkkiä kuivunut nenä ja siitä muodostunut paksu vuoto sai hengityksenkin hankaloittumaan. Lääkitystä hakiessa ilmestyi kaikenlaisia muitakin "vikoja". Tähän asti kovin terveestä sydämestä havaittiin pieni, mutta selkeä sivuääni. Muuton ohella oli päätös tehtävä Sanin osalta. Ei se täällä olisi viihtynyt pennun tai kaiken uuden ja tuntemattoman keskellä. Pelotti, että se stressaa itsensä huonoon kuntoon. Siksi se pääsi muualle eläkepäiviään. Käydään me aina välillä sitä moikkaamassa. Ja ihan hyvin sillä siellä on mennytkin, vaikka kyllä meillä aina välillä ikävä sitä tuleekin. 

Sani on aristellut vatsaansa (jollain tasolla toki koko elämänsä) ja eläinlääkäri epäili haimatulehdusta, joka cavaliereille on kuulemma lähestulkoon suurimmalla osalla piilevänä. Mutta kumpikaan tarvittavista arvoista ei siihen viitannut. Luulempa, että aristelu kumpuaa aikoinaan leikatusta tyrästä. Maksa-arvot puolestaan oli koholla. Ja pernasta löytyi pitsimäistä muutosta, joka käytiin uudelleen kuun alussa ultraamassa. Suolessa ollutta ruokaa se ei olisi voinut olla, sillä se oli edelleen nähtävillä jossain perna-maksa akselilla. Voisi siis olettaa, että kyseessä on toistaiseksi aika rauhallinen kasvainmuodostuma. Hampaissa olisi hoidettavaa, mutta anestesiariski on tällä hetkellä sen verran korkea, että heräämiselle ei pystytä enää antamaan takuita. Peruskunto Sanilla on ihan hyvä ja se on kunnostaunut venekoirana ja kalastuskaverina loppukesän ajan. Ja niin kauan kun siltä löytyy ilo liikkua ja ruoka maistuu, ihmeempiä toimenpiteitä ei tarvita. Sydänlääkitys sillä toki on loppuelämänsä ajan. Lääkäri veikkaili, että jos sydän pysyy kunnossa, elinvuosia voi olla vielä useampikin jäljellä. Toivotaan siis vielä iloisia yhteisiä vuosia.



Tammikuun kisoissa käytiin luvatusti juoksemassa kaksi agirataa, joista molemmista vitonen hyppykeinun takia, muuten puhtaalta radalta. Siinäpäs ne meidän tän vuoden kisailut sitten onkin. Meidän omalla seuralla on vähän huonosti ollut kisoja tarjolla tämän vuoden puolella, tai sitten vähintään itselle huonoon aikaan, ettei sen vuoksi kisailmoja ole vaan laitettu menemään. Ja koska elämässä on riittänyt menoa noin niinkun muutenkin niin ei juurikaan ole ollut jaksamista lähteä yhtään kotihallia pidemmälle juoksemaan. Nyt kuitenkin palaillaan treenikauteen kuukauden kesätauon jäljiltä ja seuraava koitos lienee Vaasassa 18.9, joka on samalla briardien historian ensimmäinen rotumestaruuskilpailu tässä lajissa.

Seinäjoen kennelkerhon kautta järjestettiin leikityspäivä, jonne saatiin paikka Seelan kanssa. Kiva oli pikästä aikaa käydä maalimiehen työnä leikkimässä. Leikittäjänä toimi bokseri-ihminen, Antti Myllyperkiö. Ennakkoon en odottanut juuri mitään omalta osaltamme. Keksittiin vaan jotain hauskaa yhteistä tekemistä kerrankin, kun remppapuuhat oli vienyt suurimman osan ajasta koko kevään. Mutta Seela ylitti täysin odotukset! Se oli samantien menossa mukana ja sillä oli selkeesti homma takaraivossa, kun kentälle asteltiin. Siitä saatiin tosi hyvin haukkuakin irti ja en oo ikinä ennen nähnyt sen purevan niin varmasti. Sillä kun on aina ollut vahvistelusta huolimatta vähän semmonen "epävarma" ja korjaava puruote. Tehtiin kaksi kierrosta, jotka muistaakseni oli molemmat yhtä lailla vahvoja. Kun maltettiin pitää ne kohtuullisen lyhyinä. Seela oli kuulemma positiivisesti yllättänyt rotunsa edustaja, jolta viettejä selvästi löytyy. Ja sille saatiinkin kivoja harjoituksia tehtyä. 

Harmittaa välillä, kun se on mennyt ominaisuuksiltaan omissa käsissäni "hukkaan". Kumpa voisinkin harrastaa sen kanssa enemmän. Vähän mietin, jos yritettäisiin täältäpäin löytää ensi kevääksi kiva hakuporukka, jonka kanssa päästäisiin lajissa eteenpäin. Tottiksessa on paljon työtä, enkä ole BH:sta stressannut lainkaan. Meillä ei sinänsä oo mikään tarve sitä vielä suorittaa, kun kisavalmiita ei olla pk-puolella noin niinkun muutenkaan. Tokokokeita ehdin jo vähän katsella loppuvuodelle, mutta saas nähdä. Katsotaan mihin meidän tie viekään tulevaisuudessa.

Meidän elämässä menee hyvin noin muutenkin. Seela tuntuu kotiutuneen hyvin, vaikka välillä hämmästeleekin outoja ulkoiluttajiaan. Ja eläinlauma pärjää ihan hyvin keskenään työpäivien ajan. Vaikkakin välillä eivät oikeen osaa antaa toisilleen tarvittavaa tilaa ja Seela ärähtää, kun se arvostaisi välillä huomattavasti enemmän omaa rauhaa. Mutta ainakaan vielä niitä ei ole ollut tarvetta pitää poissaolon aikana erillään. Toki kissat jossain määrin saa nostettua saalisviettiä ja taloa vahditaan kahden koiran voimin entistä tehokkaammin... ja äänekkäämmin.

LUVAllinen aloitus

Me laiskimukset oikeesti.

Agility on se meidän juttu ollut oikeestaan koko kuluneen vuoden. Tämä vuosi on pitänyt sisällään jotenkin niin paljon uutta ja erilaista, että treenaaminen muilta osin on pitkälti jäänyt. Enkä sinänsä kyllä pode asian suhteen huonoa omatuntoa.

Ensimmäiset viralliset startit käytiin juoksemassa marraskuun puolivälissä kotikisoissa, Karstusen Jannen tuomaroimana. Eikä meillä hassummin mennytkään! Vaikka edeltävinä päivinä jännitys tuntui kohoavan valtavaksi, ei mua oo koskaan jännittänyt yhtä vähän itse radalla.

Ekana startattiin agiradalla. Sanotaanko näin, että mulla oli ihan toisenlaiset pelot sen radan suhteen. Kuten viime tekstissä lyhykäisyydessään kirjoittelin, keinun kanssa on ollut ongelmia. Etukäteen päätin, että jos Seela sen karttaa niin skipataan. Tärkeintä nyt lienee, että meillä on radalla hauskaa. Kun ns. täyspitkällä kentällä ei olla totuttu juurikaan harjoittelemaan, saatika noin monen silmäparin alla. Radatkaan ei olleet mistään helpoimmasta päästä ykkösluokkaa vaan erityisesti keppikulmaa kauhistelin ennalta.

Heti alkuun pakko todeta, että treenien lähtöongelmat ei vissiin kisoihin asti päätyneet, koska Seela kökötti niin luotettavasti paikoillaan. Taisin ohjata alun vähän liian hätäsesti, kun Seela lähti oman liikkeeni mukana skipaten A-esteen heti alkuunsa. Rata jatkui ihan kivasti sinne keinulle asti. En viitsinyt sen enempää hiljennellä, kun kuvittelin saavani Seelan vaan jännittämään estettä entisestään. Ois ehkä kannattanut kun sen verta rajun lentokeinun se sai aikaseksi. Ja siitähän rata jatkui suoraan puomille hypyn kautta ja luonnollisesti pienen säikähdyksen myötä meinasi skipata puomin. Ihme kyllä, olin tähän rataan loppupeleissä hyvinkin tyytyväinen! Me tehtiin se. Ja vielä ilman hylkyä. Ongelmakohdat oli tiedossa, mutta varsinaisesti niitä ei edes radalla näkynyt. Kontaktiesteet vie meiltä jonkun verran turhaa aikaa, niiden kanssa nyt sit ruvetaan vielä enempi tekemään töitä.

Iltapäivällä kisailtiin vielä hyppyradalla. Aika samantyyppinen rataprofiili, haastava keppikulma ja kiperä lopetus putkelta putkelle. Jossa olin sanomattakin aika myöhässä ohjaamassa. Seela tekee niinkuin ohjataan ja siihen voi satasella luottaa kisatilanteessa. Ei voi siis muuta sanoa kuin, että mulla on mainio kaveri käsissäni. Ansaittiin puhtaalla radalla itsellemme ensimmäinen LUVA viidenneksi sijoittuen! Seuraavaksi yritetään päästä kisailemaan heti tammikuun alussa.

Paluu tähän maailmaan

Pitkä blogitauko takana. Viikot vierii mahdottoman nopeasti ja tuntuu, että ne koostuu lähinnä työvuoroista ja levosta niiden välissä, yrittäen välillä ylläpitää hieman sosiaalisempaakin elämää. Pelkkä tietokoneen avaaminenkin on jäänyt minimiin ja sen välitykselle tulee lähinnä maksettua vain laskuja. Tai no, olihan mulla vasta pari viikkoa kesälomaa, mutta kotonaoloaikakin jäi hyvin vähille kun ajeltua tuli milloin minnekin. Blogiin kirjoittelu ei rehellisesti ole jaksanut hetkeen kiinnostaa eikä muidenkaan blogeja ole tullut lueskeltua kovinkaan ahkerasti muutamaan kuukauteen. Kiinnostus on kohdistunut ihan muualle. Nyt vähitellen oon totuttanut itteäni takaisin tähänkin maailmaan. 

Viime aikojen treeniohjelmaan on kuulunut lähinnä agilitya ja taidettiin me joissain epiksissäkin piipahtaa alkusyksystä. Muutoin ollaan kierretty vähän siellä sun täällä ja Seela on saanut itelleen uuden leikkikaverinkin, kun miehelle muutti tämmönen lappalaisverinen pikkuriiviö, jota Mortiksi kutsutaan.

Agility tosissaan alkaa näyttää hyvältä. Seela on edelleen kentällä kovin kuuliainen, herkkä ohjaukselle ja vauhdikas, mutta osaa säilyttää humoristisuuden puuhissaan. Sen kanssa on ilo treenailla ja osaan kyllä arvostaa sen hyviä ominaisuuksia niin arjessa kuin harrastuksissa. Sitä kuvaillaan useimmiten varmaksi, hyväpäiseksi ja sellainenhan se aina on ollut. Tekee täsmälleen niin hyvin kuin ohjataan. Treenikaveritkin ääneen ovat ihmetelleet, miksi ihmeessä jännitän omia kisasuorituksia, kun käsissä on tommonen koira josta ei tarvi olla lainkaan huolissaan. Nyt vaan pitäis saada itelleenkin vauhtia sinne kentälle ja lopettaa se sipsuttelu, niin voisi loppusyksylle vaikka katsella virallisia startteja... Ratatyöskentely on erittäin mallikasta. Yksittäisistä esteistä keinu ja kepit on hiomista vailla "valmiinpuoleisia". Keinun kanssa on ollut jonkinverran enempi työstämistä, kun Seela on jokseenkin kammoksunut alastuloa parin rajumman lentokeinun jäljiltä. Vähemmästäkin. Ollaan otettu pieni aikatauko, joka nyt näyttää tuottavan tulosta. Epäröintiä ei ole lainkaan havaittavissa keinulle menossa, mutta monesti pari ensimmäistä toistoa vähän jänskättää. Allaolevalta videolta kuitenkin selkeästi huomaa sen fiiliksen, kun toinen rohkasee itsensä ja jännitys laukeaa samantien kun keinu painuu maahan. Seela on semmonen koira, joka luottaa itseensä, jos joku muukin siihen luottaa. Hyviä toistoja alle, jonka jälkeen vielä varioidaan niin luulempa että hyvältä näyttää! Kepeillä lähinnä kaivataan varmuutta eri kulmista sekä ääniavun vähentämistä. Huomasin viime kerralla, että Seela turvautuu liian paljon omiin "kepit, kepit" - hokemisiin. Se hätiköi samantien, kun äänirytmi sekoaa. Nyt siis äänetöntä ohjaamista ja rohkeaa keppien käyttöä radalla. Hyvä siitä tulee!

Kuvista kiitos © Sami Ritoniemi

Tokokausikin ollaan saatu alkuun. Ensimmäiset LATO:n kimppatreenit käytettiin uusien liikkeiden läpikäyntiin sen enempää ongelmakohtiin puuttumatta. Ja kyllähän Seela osaa. Mä en käsitä mikä siinä seuraamisessa on mukamas niin pirun hankalaa, mutta sen luonnistuessa oltaisiin ihan koevalmiita alokasluokkaan. Loppuvuodelle voisi siis ihan itseään kiusatakseen katsella kokeita, tai viimeistään alkuvuodelle. Eikä ylemmät luokatkaan ole kuin liikkeiden harjoittelua vailla, heh. Pelkät agilityepiksetkin saa jännityskäyrän huippuunsa... ääh, kisaaminen ei sovi mulle yhtään :D

Keuruulla näytelmissä

Huhtikuussa rupesin mielenkiinnosta katselemaan tulevan kevään ja kesän näytelmiä. Turkkihan nyt ei vielä ihan parhaassa kuosissa ole, mutta silti tuli tarve lähteä kokeilemaan onneaan ja katsomaan mitä siitä tällä hetkellä sanotaan. Mietin sitten hetken aikaa Tuurin kr-näyttelyn ja Keuruun ryhmiksen välillä, joista jälkimmäiseen loppuviimein päädyin.

Jossain kohti alkoi jo uskokin loppumaan, kun Seelan harjausurakka kesti valehtelematta kymmenisen tuntia useammalle päivälle jaoteltuna. Ja päälle oli vielä pestäväkin tuo metsissä ja ojissa rypemistä rakastava takkutukka. Eiköhän se myös kaiken kukkuraksi aloitellut juoksunsakin näyttelyiden päälle. Vaikka täytyy kyllä todeta, ettei päätä huimaa tuo sen 14kk juoksuväli... Keuruu oli valtavan kaunis paikka ja koko näyttelyalueena toiminut liikuntapuisto oli erityisen siisti ja viihtyisä. Meidän kehä oli nurmialueella ja vähän etukäteen jännitin mitä siitä tulee. Kun nurmialustalla ei koskaan ennen ole kehäilty. Liekö osasyynä oma rentous, juoksut vai mikä, Seela edusti liikepuolella paremmin kuin koskaan ennen. Se kun nyt ei oo yleensä mikään hillityin kehäkäytökseltään... Tyypilliseen tapaansa rakasti miestuomaria ja sitä rataa. Tuomarina meillä oli Paavo Mattila, josta tykkäsin kyllä kovasti. Ääneen totesi miksi arvostelee tällä kertaa näin, mikä on hyvää ja mitä toivoisi enempi. Ja arvostelu oli kyllä ihan näköinen. 



Seela on todella tasapainoisesti rakentunut, mutta kauttaaltaan (ainakin vielä) kovin kapeassa kunnossa. Siropiirteinen se nyt on muutoinkin eikä mistään ihan vankkaluustoisimmasta päästä. Pään ilmeestä tykkään itse kovin ja tähän mennessä ovat tykänneet tuomaritkin. Sivuliikkeet on valtavan kauniit, mutta hieman löysähköihin etuaskeliin kyllä samaistun. Toki näin juoksujen aikaan sen liikehdintä on vähän semmosta löysempää ja letkeempää noin muutenkin. Karva saa koko aika väriä itseensä enempi ja enempi, takaosa tosin on vielä hyvinkin vaalea päältä. Karva melko pehmeää. Ja hyvistä käytösmaininnoista olen aina erityisen mielissäni. Erinomaista ei kuulemma tällä kertaa tuon "vankkuuden" puuttumisen myötä. Ei haittaa meitä. Hyvä päivä ja hyvää fiilistä vahvisti vielä loistava kesäsää. Ja oli muuten hyvin ja selkeästi järjestetty näyttely tämmöselle, joka ei näyttelyistä hirvittävästi mitään tiedä... :D Alla lopputulos ja arvostelu.

AVO EH AVK1

"Mittasuhteiltaan hyvä narttu, joka saisi olla kauttaaltaan vankempi. Kaunis ilmeinen pää. Hyvä kaula. Kyynärpäissä hieman löysyyttä. Hyvä ylälinja. Karva ei aivan parhaimmillaan. Liikkuu hyvin. Miellyttävä käytös." ♥

Niin ja pisti naurattamaan. Häkkinaapuristossa oli toisen rodun edustajia ja vuoroamme odotellessa ja Seelan sählätessä tyypilliseen tapaansa, takaa kuului vaan et onko toi semmonen pomppiva juustokoira :D "Hei kuule, eikös se Brie-juusto sieltä samasta paikasta tuu?"...

Tavoitteellinen 2015

Vuosi on vaihtunut ja lienee aika katsella viime vuoden toteutuneita tavoitteita ja asettaa kenties uusiakin.

Seelan kanssa tämä oli toinen kokonainen vuosi ja touhuilla ollaan kivasti ehditty. Ikipäivänä en olisi voinut kuvitella hankkivani tuloksia vuosikkaan Seelan kanssa. Se on vasta viime vuoden aikana kasvanut henkisesti niin paljon, että treenaaminen on saanut edes jonkinsortin hyötyä. Eikä meillä tosiaan ollutkaan mikään kiire mihinkään. Se on jatkanut hurmaamistaan niin kotosalla kuin harrastusporukoissa. Ja itse olen jatkanut ällistymistä sen hurjan nopean oppimiskyvyn johdosta... :D

X  Parit viralliset arvostelut ja hömppäilyä mätsäreissä
Turkkinsa Seela vaalensi alkuvuonna siihen malliin, että näyttelyt saivat jäädä. Mätsäreihinkin ehdittiin vaivaiset kaksi kertaa harjoittelemaan - joskin Seela pärjäsi niissä molemmissa ollen SIN1 ja SIN3 ison joukon keskeltä.

✔ Hakuporukan löytäminen
Hakuakin ehdittiin treenailla ihan liian vähän, treenikerrat on ihan kahden käden sormilla laskettavissa. Hyvän startin kaudelle kuitenkin antoi toukokuinen turrien maastolajileiri. Ja kuten jossakin tekstissä ohimennen mainitsin, ensi kaudesta on käyty jo keskustelua ja meillä on Seelan kanssa mukavanoloinen ja aktiivinen ryhmäpaikka tiedossa. 

✔ Luustokuvat (lonkat, kyynärät, selkä...)
Vuoden pelätyin tapahtuma taisi olla maaliskuussa, kun neljä sisarusta matkasivat Ventelän vastaanotolle läpivalaistavaksi. Hieman harmittavia tuloksia saivat edellä kuvatut veljensä eikä odotukset olleet enään suuret omallakaan kohdalla. Polvet, selkä ja kyynärät tutkittiin kuitenkin terveeksi ja lonkat saivat arviokseet B:t. Nyt on koko pentue lonkkien osalta kuvattu, melkosen yllättävällä skaalalla A:sta D:hen.

✔ Terveenä ja vammoitta pysyminen
Vammoitta onneksi pysyttiin koko vuosi. Joskin keväällä ja loppusyksystä meillä vieraili täitä sekä kennelyskää. Myös Seelan lihashuollosta on pidetty huolta säännöllisesti sekä Nylundin Annan että Jaana-Kaisan toimesta. 

✔ Kaikkea uutta ja hauskaa tekemistä arkea piristämään
Uusia lajikokeiluita oli tämän vuoden puolella mm. dobo sekä vetojutut! Keväällä käytiin myös etelässä vähän treenailemassa ja moikkaamassa Seelan sukulaisia.

X  Ahkerointia jälkien parissa niin pellolla kuin metsässä
Taitaa olla peltojäljelläkin käyty kahden käden sormin laskettava määrä, eli säälittävän vähän. Jälki vaan on jotenkin itselleni niin vieras laji, että sen opettaminen yksikseen tuntuu käsittämättömän vaikealta, kun yhtään ei tiedä miten edetä. Metsässä ei yhtään jälkeä tehty - joskin pääsin ensimmäistä ketaa näkemään, kun joku muu metsässä treenaa.

✔ Enemmän ja varmempaa häiriötreenaamista
Häiriötreeniä tuli tavallaan ryhmätreenien ohella, mutta tottispuoli jäi tänä vuonna kyllä ihan liian vähälle. Toisaalta, kontakti meidän välillä on parantunut valtavasti ja yhteistyö parantunut.

X Tokossa alokkaan liikkeet koekuntoon
Tavallaan joo kaikki liikkeet saatiin koekuntoon, mutta nuo pienet pakkolomat latistivat aina omaa innostusta sen verran, että en kokeita edes jaksanut ajatella. Oma jännitys vaan on niin valtavaa kehänauhojen sisäpuolella, etten tahdo edes kuvitella lopputulosta... :D

✔ Turhat paineet pois, meillä ei oo mikään kiire mihinkään!
✔ Ilon säilyttäminen kaikessa harrastamisessa, nautitaan!

Suurin harrastushaave myös toteutui, kun Seela ansaitsi ryhmäpaikan Lagusta. Agilitya ollaan siis treenailtu huhtikuusta asti. Osallistuimme loppuvuonna myös briardien agilitypäivään. Kahdet epäviralliset aksakisatkin käytiin juoksemassa supermölliluokissa, joista molemmista nollatulos. Lisäksi Seela kävi keväällä MH-luonnekuvauksessa, josta poistui näköisellään, hyväksytyllä arvostelulla. Seela sai muutamia uusia koirakavereita ja yritti muutoinkin viettää hieman sosiaalisempaa elämää. Itse puolestani pyörähdin elokuussa Maailmanvoittajanäyttelyissä. Kokonaisuudesssaan ei siis yhtään hullumpi vuosi!

Vuosi 2015 tulee toivottavasti pitämään sisällään:

- Agilitytreenien jatkuminen ja ykkösluokan korkkaaminen

- Ulkopuolisten kouluttajien koulutuksien/kurssien hyödyntäminen

- Tasapaino aktiiviselle hakuilulle ja tavoitteellista etenemistä
- Tokon ja tottiksen työstämistä sekä hyvä hallinta maastonkin puolella
(tokossa jos edes yhteen kokeeseen ilman tulostavoitetta ennen sääntömuutosta)

- Taas pieniä irtiottoja erilaisten lajien parissa (rallytoko voisi olla Seelan mielestä kivaa...)
- Vetovermeet ahkeraan käyttöön

Briardien rotumestaruudetkin järjestetään tänä vuonna Lapualla(!), joten ehdottomasti päästävä sinne menoa katselemaan. Ja toivottavasti sinne sitten osallistuukin iso joukko turreja.

Rotuvalintana: Briard

Todella paljon itseltäni kyselleen syytä ja perusteluita omalle rotuvalinnalleni, yleensä ihan positiivisessa mielessä. Etelä-Pohjanmaalla kun ei turhan montaa briardia asustele eikä moni rotua tunne edes nimeltä. Ja ne vähäisetkin monesti toteaa, että "eikös nämä yleensä ole mustia?". Pk-piireissä rotu on monelle kuitenkin tuttu, joskaan kukaan ei ole itse moista omistanut - sattunut vain joskus kokeeseen samanlaisen kanssa. Tästä syystä olen pitkään miettinyt, miksi briardi ei ole monelle koiraharrastajalle edes vaihtoehto?

Lienee sanomattakin selvää, että briardi on pitkäturkkinen koira. "Turkki kerää ja levittää likaa, sitä joutuu harjaamaan." Juu, ei briardin kanssa yhtään helpommalla pääse kuin minkään muunkaan koiratalouden kanssa. Pohjavillaahan näillä ei yleisesti juurikaan ole eikä karvaakaan irtoa lähes lainkaan. Joskus olenkin varma, että pääsen briardin turkin kanssa paljon helpommalla, mitä ystäväni "helppoturkkisen" shetlanninlammaskoiransa kanssa. Pahin harjausurakka kutsuu yleensä pentukarvan vaihtuessa karkeaan aikuiskarvaan. Ja karkean aikuisturkinhan tulisi hylkiä likaa. Seelalla on ehkä hieman pehmeä turkki ja ainoaksi ongelmaksi meillä on muodostunut risut sekä suojalumi. Briardeillakin kuitenkin on aika paljon eroja karvan laadun, määrän ja paksuudenkin suhteen. Moni ajaakin karvat alas näyttelymeriittien täytyttyä (tai jostain muusta syystä harrastamiseen tai terveydellisiin syihin liittyen). Trimmattava rotuhan briardi ei kuitenkaan ole - niinkuin monen olen kuullut luulevan. Jos turkkipuoli kiinnostaa jotain enempi niin mm. Pian blogista löytyy kattavaa pohdintaa sitä koskien. Tiivistettynä kuitenkin; liioittelematon ja oikealaatuinen briardin turkki ei ole turhan työläs (eikä pitkä turkki todistetusti mikään este harrastamiselle).

"En mä oo tämmösestä ennen kuullutkaan!" Kuinka moni kuluttaa nykyään enään aikaansa rotukirjoja selaillen - ihan aidosti ja tositarkoitukselle mahdollisuuksiin tutustuen. Bordercollie, saksanpaimenkoira ja malinois tuntuu olevan kaikkien "tosiharrastajien" huulilla. Ei sillä, että edellä mainituista roduista mitään huonoa sanottavaa olisi - yleensä on vain helppo turvautua siihen mitä muillakin on. Onhan bortsuissa vauhtia ja älliä ja malinoisseissa voimaa sekä viettiä vaikka muille jakaa, mahdollisuudet tämmösten yksilöiden kanssa on ihan rajattomat. Briardi on monelle täysin vieras rotu. Kuka voisi siis harkitaan sellaista rotua, jonka olemassaolosta ei ole tietoakaan? Briardistakin löytyy kaikkea edellämainituista, tasapainoisessa suhteessa.

Fyysisiltä ominaisuuksiltaan briardi sopii hyvin erilaisiin harrastuksiin. Se on kestävä koira, jolla on kaunis ja sujuva ravi. Siitä saa oivan lenkkikaverin, vaikka pidemmillekin vaelluksille. Vauhtia riittää myös vetojuttuihin ja säänkestävänä koirana lähtee mielellään vaikka seuraksi hiihtoladulle (rodun parista löytyy näitä lajeja ihan tavoitteellisesti treenaaviakin). Rungoltaan briardi on aika pitkä ja moni varmasti tarvitsee kasvaessaan aikaa tutustua omaan kroppaansa ja sen hallintaan, mutta mitä enempi se pääsee liikkumaan sen nopeammin se varmasti tapahtuu. Fyysisesti briardia on erittäin hankala saada väsyksiin. Turhaa siis enää jatkossa selitellä, että "ne on aina niin laiskan näkösiä." Seela lenkkeilee 90% lenkeistä vapaana eikä sen askellajivalikoimaan kuulu kävely tai minkäänsortin hidastelu (en kyllä tiedä, onko Seela tässä jonkinsortin poikkeustapaus...) Briardeja onkin alunperin käytetty suurien lammaslaumojen paimentamiseen sekä sodassa viestikoirana erityisten ominaisuuksiensa vuoksi. Se jaksaa, fyysisesti ja henkisesti. Viesti olisi lajina briardille ehdottomasti omiaan!

Huipulle tähtäävälle agilityharrastajalle briardi on monesti liian kookas. Narttujen alaraja huitelee 56 sentissä, mutta käsittääkseni niin pienet yksilöt ovat aika harvassa. Ja luonnollisestihan briardi on maksikoira, joka joutuu jatkossa kisailemaan bortsujen ja muiden hieman virtaviivaisempien yksilöiden joukossa. "Oikeanlainen" briardi kuitenkin on rakenteeltaan korkeuttaan pidempi, lihaksikas, ketterä ja eloisaliikkeinen. Ei siis kuulosta hassummalta agilitykaverilta, eihän? Seelan strategiset mitat on suurinpiirtein 61cm & 25kg ja hyvillä mielin voin sen kanssa harrastaa. Ja totta, löytyyhän briardeistakin niitä yli 40 kilosia tyyppejä, jotka nyt ei luonnollisestikaan saa kiihdytettyä itseään yhtä nopeasti liikkeelle kuin yli 20 kiloa kevyempi bortsu. Yleisesti ottaen briardit on agilitykentällä vauhdikkaita ja ominaisuuksiltaan miellyttäviä ohjata. Tälläkin hetkellä kolmosluokassa kisaavia briardeja on oikein kiva määrä (ja lisää varmasti tulossa!). Suomessa on valioitunut tähän mennessä yksi briardi, enkä yhtään epäile etteikö lisää ole tulossa. Ainakin itse koen oman briardini olevan agilitykentällä varma ja hyvähermoinen. Briardit harvoin ovat mitään rimantiputtelijoita vaan pitävät päänsä taitavasti kasassa, vauhdista huolimatta.

Briardi omaa palveluskoirakoeoikeudet, eikä syyttä. Sen luonteessa (ja edellä puhutussa fysiikassa) on paljon hyviä ominaisuuksia. Briardi on vietikäs, helposti motivoitava ja miellyttämisenhaluinen. Briardeja kisaa useassa lajissa; haussa, jäljellä, erikoisjäljellä, suojelussa... Käyttövalioitakin on vuosien saatossa löytynyt kourallinen ja aktiivisesti pk:ssa kisaavia briardiharrastajia löytyy vaikka kuinka. Jonkunverran briardeja myös paimentaa aktiivisesti ja löytyypä koetuloksiakin siltä puolelta. Briardin paimennusominaisuuksista en tosin koe olevani tarpeeksi tietoinen kertomaan. Briardeilta löytyy ahneutta, saalisviettiä ja ne ovat innokkaita leikkimään, ja meillä ainakin vetoleikit on kovassa suosiossa. Toki tämä riippuu osittain siitäkin, kuinka yksilön ominaisuuksia on pentuna vahvistettu. Kokonsa puolesta metrinen pk-hyppykään ei ole briardille teoriassa ongelma. Monesti uudet pk-puolen treenikaverit ovat olleet ihmeissään Seelan innokkuudesta ja aktiivisuudesta. Monesti sitä tuijotetaan hetki suu auki ja tuumataan "Kaikki mitä mä ennen oon nähnyt, on ollut semmosia joita ei vois vähempää kiinnostaa". Briardihan tarvitsee myös käyttökoetuloksen (pk- tai paimennustuloksen) muotovalionarvoa varten ja mielestäni hyvä niin.

Briardin luonne. Aihe, jos voisi höpistä pidemmänkin aikaa. Itse olen oppinut ymmärtämään rodun luonnemääritelmää vasta jälkeenpäin. Sage = viisas, hienotunteinen, vakaa & Hardi = itsevarma, uskalias, peloton. Briardi ei tänäpäivänä ole lähtökohtaisesti kaikkein rohkein. Seelalla tuota rohkeutta kompensoi kuitenkin hyvin uteliaisuus. Sillä on niin valtava tarve tietää mitä ympärillä tapahtuu, että uteliaisuus vie sitä kohtaamaan paljonkin jännittäviä tilanteita. Aika vähän olen yrittänyt antaa sillä jännittävissä tilanteissa tukea (joskin aina lopuksi kehunut valtavasti), että lähtökohtaisesti se on koira itse joka niistä tilanteista selviää. Uskollisuus. Tuo tärkeä sana, jota monissa rotukuvauksissakin käytetään. Seela on "yhden ihmisen koira" ja mä oon sille kaikki kaikessa. Seela vartioi jonkun verran, ilmoittaa vieraista/pihaan saapuvasta autosta yms. Ei missään nimessä häiritsevästi eikä hauku koskaan syyttä/tylsyyttään. Pentua harkitessa jokainen tuleva omistaja varmasti miettii asioita, joita tulevalta pennulta etsii; Mitä sen kanssa harrastettaisiin? Minkälaiset ominaisuudet olisivat hyviä tähän lajiin? Minkälainen pentu sopii omiin käsiini? Itse näen briardin kuitenkin ensisijaisesti oivana harrastuskoirana (vaikka oiva se on kotikoiranakin). Jokainen koira on loppuviimein yksilö, ja en väitä etteikö briardeistakin löydy niitä "vähän" haastavampia tapauksia, oli sitten kyse epävarmuudesta, agressioista tai jostain muusta. Mutta ei, briardin ei tulisi olla hermoheikko eikä agressiivinen. Seela viihtyy hyvin arjen tekemisissä mukana, se mielellään hakee itseltäni aktiivisuutta ja on aina valmis toimintaan - oli sitten kyseessä lyhyt automatka, treenihetki tai harjaustuokio. Briardi ei saa olla haluton. Paimenkoirana se nauttii myös erilaisista älyä vaativista tehtävistä. 

Yksi ehkä suurimmista epätoivoa kylvävistä hetkistä itselleni oli sopivan pentueen ja yksilön löytäminen. Viime vuonna Suomessa syntyi 31 pentua, joten lienee selvää, ettei tarjontaa ole yli äyräiden. Odottaminen kuitenkin yleensä palkitaan. Jonkun verran vuosittain Suomeen rekisteröidään myös tuontikoiria. Yleensä briardeja tuodaan naapurimaasta Ruotsista, toisinaan myös Tsekeistä, Puolasta, rodun kotimaasta Ranskasta jne. Ennen omaa briardiani en ollut arkielämässä yhteenkään törmännyt. Nähnyt vain siellä täällä. Pitkälti tuli siis vain luotettua kaikkeen lukemaani ja kuulemaani. Jossain vaiheessa olin jo valmis luovuttamaan ja siirtymään vaihtoehto B:hen (jota australianpaimenkoiraksi kutsutaan). Olin kuitenkin varma, että oman briardin haluan. 

Terveydeltään briardi on kohtuullinen. Tai omaan makuun ei ainakaan yhtään huonompi kuin yksikään muista pk-roduista. Huonoin tilanne lienee lonkkien suhteen. Onneksi tutkimustuloksia löytyy hyvin ja pevisa vaatii pentueen vanhemmilta niin lonkkatuloksen kuin silmälausunnon, harvalla suomalaisella tosin on tutkimattomat kyynärätkään näiden lisäksi. Agility ja pk-piireissä varsinkin tykätään kuvata myös selkä (nämä lähes poikkeuksetta epävirallisia). Mutta selkien osalta ei käsittääkseni ole mitään ihmeellistä havaittu, joitain pieniä spondyloosimuutoksia muutamilta yksilöiltä. Terveyskään ei briardin kohdalla siis voi olla este.

Kaikki tässä tekstissä käsittelemäni asiat on kerrottu jonkinsortin "ihannebriardista" lyhyen rotuomistajuuteni kokemuksella - mutta kyllä, tällaisia yksilöitä ihan oikeasti rodun parista myös löytyy. Kaikkien rotujen luonteissa on hajontaa, ongelmia ja heikkoja kohtia. Briardeissakin tunnutaan painottavan helposti kauniin ulkomuodon puolelle kuin panostaa niiden varsinaisten käyttöominaisuuksien kehittämiseen. Löytyy siis juu niitä arempia, matalaviettisiä yksilöitäkin. Itse olen varsin iloinen omistaessani näinkin upealuonteisen briardin - Seela on muuttanut monen ihmisen käsityksen rodusta positiiviseen suuntaan. Briardin "serkkurotu" beauceron tuntuu olevan ainakin täälläpäin enempi suosiossa ja tunnetumpi - liekö sitten tuo turkki se ratkaiseva tekijä. Vaikka mun täytyy tunnustaa, että beussit näyttävät aika hassuilta pakollisin kaksoiskannuksineen, briardilla ne sentään peittyvät karvaan :D

Monelle rodusta sen enempää tietämättömälle briardi on vain kasa karvaa ja yksi "moppi muiden joukossa". Itse on koen saaneeni käsiini hyvinkin briardimaisen yksilön - eloisan, hauskan, vietikkään ja uskollisen ystävän. Briardin, joka on täynnä rakkautta ja elämäniloa. Briardin olemusta on kamalan vaikea tuoda kirjoittamalla esille. Sen elämään ja ajatusmaailmaan tulisi päästä tutustumaan ihan livenä. Tiivistettynä; Briardilta löytyy valtava määrä hyviä ominaisuuksia luonteen kuin fysiikan puolesta, se on suhteellisen terve, kaunisliikkeinen ja elegantti koira. Siinä on sopivassa suhteessa huumoria ja totisuutta. Lisäksi meiltä löytyy aktiivinen rotuyhdistys, joka järjestää vuosittain yhteistä tekemistä rodun parissa. Lisäksi löytyy paljon tietotaitoa niin kasvattajilta kuin pitkäaikaisilta harrastaijlta - yksinkään on siis turha pelätä jäävänsä. Briardeista on kaivettavissa kattava määrä videomateriaalia niin eri harrastuksissa kuin kotihömpöttelyistä, johon kannattaa ehdottomasti tutustua - saatat jopa yllättyä :) 

Mutta miksi briardeja on harrastajilla niin huonosti?

Jos joku on pohtinut samanlaisia asioita, minkä tahansa rodun kohdalla, niin ilmiantakaa itsenne. Tai jos joku tämän myötä innostuu pohtimaan niin vielä parempi!

Koiravalokuvia, osa 1

Multa löytyy iso kasa koirakuvia, joita en koskaan ole täällä blogin puolella (tai ylipäätään missään) ennen julkaissut. Koirakuvaaminen on jollain tapaa kovin terapeuttista! Lähinnä tykkään kuvailla omaksi ilokseni ja silloin tällöin myös kavereiden pyynnöstä. Jonkun verran kuljettelin viime vuonna kameraa treeneissä mukana ja ikuistin parhaita paloja mitä taitavimmista koirakoista. Joskus taas on kiva räpsiä kuvia lenkkikavereista, hoitokoirista jne. Kuvissa ehdottomasti kauneinta on se tarina, tilanne ja tunnelma (vaikka laadustakaan en haluaisin hirveästi tinkiä...), joka pakottaa katsomaan tilannetta yhä uudelleen ja uudelleen. Alla on toistaiseksi ensimmäinen osa "koiravalokuvia" kuluneen vuoden ajalta - saattaa siellä pari vanhempaakin toki olla. Toivottavasti tykkäätte yhtä paljon kuin minä itse :)