Mätsärihassuttelua

 

Tähän väliin jotain ei niin vakavaa tarinointia mätsäreiden muodossa. 

Mätsärit on epävirallinen, mutta hauska tapa viettää vapaapäivää - ja ainakin täälläpäin niihin kirjaimellisesti menee koko päivä. Paikanpäällä törmää lähes poikkeuksetta tuttuihin, joiden kanssa vuorollaan jännitetään toistemme suorituksia. Ja ainakin pentuluokissa Seela tuntuu olevan melkonen palkintoporsas reippaana omana itsenään. Sitä ei tuomarin kopeloinnit tai hampaiden katselut hetkauta vaan kivalle tuomarille voi toisinaan jopa käydä antamassa pusun. Kehässä se on vaan kovin ylpeän oloinen ja lopettaa turhan häsläyksen välittömästi, kun näyttelypanta pujotetaan kaulaan. Mätsäreissä se selvästi tietää olevansa hyvä! Seela herättää kehässä ja sen ulkopuolella jonkun verran kiinnostusta erilaisuudellaan - Etelä-Pohjanmaalla kun ei briardeihin törmää missään. Hullunkurisiin rotuehdotuksiin viitaten pikkubriardi on toisinaan ylikorkea tiibetinterrieri, kääpiökasvuinen irlanninsusikoira tai trimmaamaton snautseri. Oihvoih! Seela on myös saanut olemuksellaan vakuutettua parikin ihmistä, jonka päähän on vahvasti pinttynyt mielikuva agressiivisesta rodusta. Mä en uskalla väittää, etteikö tekisi pahaa kärpäsellekään (niitä sen verran on sisätiloissa saalistellut...), mutta agressiivisia piirteitä siinä ei ole nimeksikään mitään tai ketään kohtaan. Toisinaan se on vaan niin utelias kaikkea kohtaan.

Ylläolevat kuvat (© Anna-Maija) on otettu eläintarvikeliike Puuhiksen parisen viikkoa sitten järjestämästä hyväntekeväisyysmätsäristä. Päivä aloitettiin jo aikaisin aamulla jälkitreeneistä, joista suoraan napattiin kaveri kyytiin ja huristeltiin paikalle. Ennakko-ilmoittautumisen vuoksi meidän vuoro oli jälleen alkupäässä. Seela oli odotellessa tarjonnut muutamaan kertaan koko temppuskaalansa läpi ja siksi oli kehässäkin melko kontaktinhakuisella päällä. Ravaaminen taas meni niin ja näin, kun koko asfaltin olisi mielellään imuroinut tippuneista herkuista. Taitavasta paristamme huolimatta meitä muistettiin punaisella nauhalla. Punaisten pentujen kehä jatkuin samaan malliin ja loppuviimein sijoituttiinkin toiseksi. Perinteisen pokaalin ja ruusukkeen lisäksi saatiin palkinnoksi pieni säkki Planet Pet -penturuokaa, heijastinjatke hihnaan sekä alennuskuponki hierojalle (tämä siis omistajalle tarkoitettu). Vaikka mitään ruusuketta suurempaa ei hyväntekeväisyyden vuoksi edes odotettu.

Seelan olemus on viimesen parin kuukauden aikana rauhoittunut ja tasoittunut, mistä olen henkilökohtaisesti kovin mielissäni. Sen kanssa touhuaminen alkaa pikkuhiljaa saada aikuismaisempia piirteitä ja liikkuminen paikasta toiseen on tietyllä tapaa helpottunut. Vielä yhdet mätsärit löytyy meidän treenikalenterista ennen virallista kehäkoitosta Seinäjoki kv:ssa lokakuussa. Siellä Seela tulee esiintymään ensimmäistä kertaa junnuluokassa tuomarinaan ruotsalainen Johan Andersson. Muita näyttelyitä ei enään tälle vuodelle olekaan suunnitelmissa. 

Parasta on yhdessä tekeminen

Koirilla on niiiiin tylsää päivät pitkät, kun omistaja saikkuilee kuumeen kourissa. Seela oli harmissaan joutuessaan jättämään tottistreenitkin väliin. Sen kunniaksi kuitenkin sai mennä hetkeksi auton takakonttiin makoilemaan (auto on sen mielestä ihan paras paikka -varsinkin nyt, kun sillä on nykyään ihan oma farmariauto jolla liikkua paikasta toiseen!). Pentu yrittää toisinaan olla kunnon kiusanhenki repiessään villasukkia jaloista ja toisinaan kömpii viereen makoilemaan mitä eriskummallisimpiin asentoihin. Ollaan katsottu yhdessä pihan lintusia, jahdattu kärpäsiä ja käytetty liian monta tuntia takkujen selvittelyyn -eikä siltä osin loppua tunnu näkyvän.

Maanantaina päästiinkin alottamaan tokoilut ihan uudessa ryhmässä. Me saatiin vuoden treenipaikka IKKJ:n Kokeisiin tähtäävien -ryhmästä, tavoitteena ensimmäiset tokokokeet vuodelle 2014. Tai siitä ainakin lähdetään, jos homma on kutakuinkin hallussa. Tottiksen ja muun pk-puolen touhuilun jälkeen tokopuuhat tuntuu kuitenkin kummallisen vieraalta. Pelkässä alun paikkamakuussa olin ihan kuutamolla eikä sekään loppujenlopuksi ihan putkeen mennyt, kun viereinen perro riensi jatkuvasti Seelaan kiinni (ei onneksi agressiivisin aikein). Omalle vuorolle olin suunnitellut aluksi ytimekkään leikkihetken, perusasennon hiomista ja pientä seuraamispätkää. Toiselle kierroksella otettiin muutama vauhtiluoksetulo ja luoksepäästävyyttä. Seelan ihmisraukkaus nimittäin tuppaa olemaan joskus sen verran ylitsepursuavaa, että treeni on ainoastaan tarpeen. Leikkimisen kohdalla oli pientä...hmmm...malttamattomuutta. Seela ei omasta mielestä mitenkään epävarmasti leiki missään olosuhteissa, mutta sen "ympäristöinnokkuus" asettaa ajoittain haasteita. Kontakti kentällä oli kuitenkin parasta mitä hetkeen on nähty (tai sitten koin vaan herätyksen todellisuuteen). Meillä on edessä vielä niin paljon opittavaa jo pelkästään toisistamme.

Peltojäljelläkin ollaan melko ahkeraan ehditty käydä -verrattuna siihen kuinka kauan kyseisen lajin parissa ollaan touhuttu. Pakko tähän väliin taas kehua, että meidän jälkiporukka on kyllä niin huippuluokkaa ettei toista! Tällä hetkellä taitaa olla kuusi ajettua jälkeä takana. Kaikki tähänastiset on olleet omalla tavallaan onnistuneita. Kaksi viimeisintä on ollut pituudeltaan 40-50m, kaartuneet vaihtelevasti oikealle tai vasemmalle ja vanhenneet noin tunnin. Jokainen askel namitetaan ja seuraava askel alkaa aina toisen kengän päästä -ei siis mennä vielä normaaleilla askelpituuksilla. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että vanhemmiten kulmat saataisiin mahdollisimman "helpoiksi", kun koira on alusta alkaen opetettu työskentelemään tarkasti ja varmasti. Vaikka raskaaksihan tuo tallominen käy pidemmillä matkoilla, on se loppupeleissä sen arvoista. Vauhtia ollaan kokeiltu hidastaa satunnaisilla namikeoilla, joka on osoittautunut ihan toimivaksi keinoksi. Vauhti ei ole enään mahdoton, mutta sitä jatkuvasti työstetään. Ollaan käytetty muutamaan kertaan apuohjaajaa liinan päässä, jotta itse olisin mahdollisimman lähellä auttamassa tai ohjaamassa takaisin jäljelle tarvittaessa. Viimesimmän kerran olin kuitenkin itse liinan päässä ja alkuun Seelaa hämmästytti se, miksi mä sitä hidastelin. Pienen vilkasun jälkeen palautui kuitenkin tehtävänsä pariin ja työskenteli intensiivisesti loppuun asti. Ollaan kerran saatu myös harhajälki matkaan mukaan, kun rusakko paineli tuoreen jäljen läpi. Kyseisessä kohdassa Seela nosti päätänsä ja ohjasin takaisin reitilleen (luuli varmaan jäljen päättyneen...). Seela on kyllä osoittautunut päteväksi jälkikoiraksi eikä välitä omissa maailmoissaan mistään ympärillä tapahtuvasta.

Ensimmäisen yhteisen vuoden tavoite on ollutkin lähinnä luoda pohjia omaan ohjaamiseen ja sen kautta taas lähteä asioita Seelan kanssa opettelemaan. Välillä tunnen olevani pää pyörryksissä kaikesta uudesta opistusta. Vielä meistä ei oo oikeen mihinkään. Ohjaaja ei osaa oikeen mitään vaan heijastaa uusissa tilanteissa melkosta epävarmuutta rauhallisen asenteensa keskeltä. Melkeen hirvittää lähteä syyskuun alussa briardien pk-tottisleirille näin...kädettömänä. Toivon mukaan meitä ei pahalla katota. Me onneksi tykätään oppia ja halutaan kehittyä. Me halutaan vielä joskus olla jotain!