Sivut

torstai 10. elokuuta 2017

Monta tunnetta mahtuu yhteen kesään

Ei kommentteja:
Loman viimeisiä päiviä viedään. Täällä Alajärvellä ei monenakaan päivänä olla auringolla juhlittu, mutta se ei oo menemistä haitannut. Mukavaa, kun on vaan aikaa tehdä kaikkea mitä ei työn ja työmatkan takia pysty normaalisti toteuttamaan. 

On käyty pitkästä aikaa mm. verestelemässä taitoja hevosen selässä, oltu muuttoapuna, laitettu piha ja koira-aitaus viimesen päälle kuntoon, reissattu, kyläilty, shoppailtu, grillailtu uudella grillillä, vietetty miniloma ruotsissa ja käyty heittelemässä viereinen frisbeegolf-rata läpi... Maanantai-illat on kulunut tiiviisti agilitykentällä, kun omien treenien ohella koulutan Lakkella nyt kolmatta kurssia. Ryhmäläiset on kovin taitavia ja syy siihen miksi omakin motivaatio pysyy huipussaan. 

Kesään on mahtunut murhettakin. 

Meidän mummokoira Sani nukkui pois kesäkuussa. Sydämen vajaatoiminta vei veronsa ja kunto heikkeni siihen pisteeseen, ettei ollut enää mitään oikeampaa vaihtoehtoa. Sani asui viimeisen vuoden äidin luona "saaressa" veneilykaverina enkä olisi sille enää parempaa kotia osannut toivoakaan. Ja väitän, että tuota koiraa jäädään kaipaamaan.

Sani6
"Heihei maailman suloisin huiskuhäntä ja syö paljon hyvää ruokaa siellä jossain. Kiitos kun olit kokemassa yhdessä yli puolet mun tähänastisesta elämästä iloineen ja suruineen. Mulla tulee kamala ikävä. Sani 5.8.2004-6.6.2017"

Keväämmällä toinen kissoista alkoi voida heikommin ja kun tilanne ei lähtenyt parempaan päin, lähdin käymään eläinlääkärin luona. Sydän löi kuunnellessa erityisen raskaasti ja kissa oli laihtunut valtavan pieneksi aivan lyhyessä ajassa. Päätettiin ottaa verikoe, silläkin uhalla, ettei syytä löydy. Niin siinä sitten kävi, että syytä ei ehditty selvittää, vaan kissa menehtyi syliin kesken verikokeen. Ensimmäistä kertaa kyseisen eläinlääkärin uralla. Kaikki stressi oli heikkoon kuntoon nähden liikaa ja epäilyksenä pitkälle edennyt keuhkokasvain. 

Ja jottei liian hyvin menisi, tuli eilen tieto, että meidän muorilan Hessu-koira oli nukkunut pois. Hessukin alkoi mennä hiljalleen huonompaan kuntoon eikä sydän enää jaksanut vaan iltaulkoilu jäi viimeiseksi. Lähes kymmenen yhteistä vuotta se sai toimia muorin parhaana kaverina ja ilostutti meidän monen muunkin elämää.

Kovia paikkoja joka kerta kaikki luopumiset, kun jokainen jättää jälkensä olemalla osa elämää ja omaa kasvutarinaa.



Photobucket kadotti vanhoista teksteistä kuvat, mutta hoidan ne kuntoon parhaani mukaan, kunhan jaksan.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Lähtöongelmia ja kisakevät

Ei kommentteja:
Kaikki tekstin kuvat @ Meeri Koski

Tälle kevättä ollaan kierretty kahdet kisat ja ensi viikonloppuna olisi tarkoitus ajella vielä Pietarsaareen kahdelle agiradalle. 

Pari viikkoa sitten Seinäjoella oli ykkösille kolme rataa, joista me osallistuttiin vaan agiradoille (kun en raaski hypäreitä kierrellä turhaan, kun luva on jo taskussa...). Meidän uusin ongelma, lähtö. Siihenhän se meidän ensimmäinen rata meni, kun Seela varasti lähdössä ja ajautui niin lähelle ensimmäistä hyppyä, että kieltohan siitä tuli. Toisen radan puolestaan möhlin itse yhteen erityisen helppoon hyppyyn. Muuten taas puhtaita ratoja. Kyllä mä aina välillä mietin, kuinka armoton laji tämäkin jaksaa olla harrastajalle. Niin pienistä virheistä on kaikki aina kiinni. Jälkimmäisellä radalla Seela nappasi harmittavalla vitosella kuitenkin itselleen luokkavoiton ja sai uuden lempparilelun kokoelmiinsa.

Kisoissa oli tuomarin lisäksi harjoittelija, jonka suunnittelemat radat saivat paikanpäällä (ja jälkikäteen) aikamoisen kritiikkimäärän haastavuudellaan. Erityisesti ykkösluokkalaisille hankalat linjat, jotka vaativat paljon korjaamista sekä keppikulma puhuttivat eniten. Väittäisin, että itselläni on käsissä sen verran jo "pitkälle" koulutettu koira, etten kokenut niitäkään hankalaksi, vaan kyllä meidän menestys kaatui johonkin ihan muuhun. Mutta ensi kertaa kisaaville varmasti pieni shokki, kun ei ykkösten radat enää tänä päivänä olekaan pelkkää suoraa linjaa juoksemista. Ja näytti pussikin koituvan monille ykkösille kohtaloksi. Toki tulokset varmasti kertovat jotain haasteellisuudesta sillä ensimmäisellä radalla noin 30-40 koiran joukosta ei tullut yhtäkään nollaa.



Vaasassa VAS:sin kisoissa oli tosi kiva tunnelma! Sain ensimmäistä kertaa ikinä tsempattua itseni rennoksi eikä kisaaminen jännittänyt ollenkaan. Päätin, että jätän Seelan rauhassa lähtöön ja kokeillaan haastaa itseämme ohjauksilla. Lähdöt oli edellistä parempia, mutta varastihan se. Toisena hyppyesteenä oli muuri. Tiedättekö semmoinen, jossa oli reikä keskellä. Eikä Seela ollut aikasemmin semmosta nähnyt ja jäi tuijottamaan niin pitkäksi aikaa, että kieltohan siitä tuli. Loppurata oli muutoinkin jotenkin tahmainen, erikoisesteissä oli kaikissa jotain häikkää. Toinen rata puolestaan lähti hyvin käyntiin, mutta peitin koiran linjan renkaalle ja Seela juoksi ohi. Näin taas. Muutoin kiva rata ja uskalsin irrottautua kepeillä kauemmaksi, kun tuloksella ei ollut enää mitään väliä. Ja taas sai huomata, että luottaa uskaltaa.  Kaikkiaan kiva aamupäivä aurinkoisessa merimaisemassa.

Puomilta Seela tippui alkuvuodesta niskoilleen putken päälle, jonka vuoksi jouduttiin aika suuri tuntimäärä kuluttaa kontaktiesteiden työstämiseen / luottamuksen rakentamiseen. Seela on niin valtavan herkkä koira kaikelle pahalle. Tämän tapaturman jälkeen olin jo aika lähellä luovuttamista, kun haaveiltu kisakausi oli aluillaan ja taas kaikki romuttui. Niinan kanssa kokeiltiin viedä Seela puomille pienellä "pantapakotteella" ja siitähän se sit lähtikin rullaamaan hiljalleen!

Seuraavana suunnitelmana mulla on opettaa lähtötilanne Seelalle kokonaan uusiksi. En osaa sanoa syytä alkaneelle ongelmalle vieläkään. Se on herkkä koira, mutta en muista sille käyneen lähdössä mitään (se kyllä ottaa häiriötä kaikesta mitä selän takana tapahtuu). Enkä koe, että se kävisi normaalia kuumempanakaan näissä epäonnistuneissa lähdöissä. Tuntuu, ettei se halua istua. Käväistään hierojalla välissä ja katsotaan löytyykö sieltä mitään syytä. Kesälle olisi myös haaveissa ottaa viralliset selkäkuvat, mutta alitajunta yrittää pitkittää tätä mahdollisimman myöhälle, ihan vain siinä mielessä, että jotain ratkaisevaa sieltä huomataankin.