Sivut

perjantai 23. elokuuta 2013

Parasta on yhdessä tekeminen



Koirilla on niiiiin tylsää päivät pitkät, kun omistaja saikkuilee kuumeen kourissa. Seela oli harmissaan joutuessaan jättämään tottistreenitkin väliin. Sen kunniaksi kuitenkin sai mennä hetkeksi auton takakonttiin makoilemaan (auto on sen mielestä ihan paras paikka -varsinkin nyt, kun sillä on nykyään ihan oma farmariauto jolla liikkua paikasta toiseen!). Pentu yrittää toisinaan olla kunnon kiusanhenki repiessään villasukkia jaloista ja toisinaan kömpii viereen makoilemaan mitä eriskummallisimpiin asentoihin. Ollaan katsottu yhdessä pihan lintusia, jahdattu kärpäsiä ja käytetty liian monta tuntia takkujen selvittelyyn -eikä siltä osin loppua tunnu näkyvän.

Maanantaina päästiinkin alottamaan tokoilut ihan uudessa ryhmässä. Me saatiin vuoden treenipaikka IKKJ:n Kokeisiin tähtäävien -ryhmästä, tavoitteena ensimmäiset tokokokeet vuodelle 2014. Tai siitä ainakin lähdetään, jos homma on kutakuinkin hallussa. Tottiksen ja muun pk-puolen touhuilun jälkeen tokopuuhat tuntuu kuitenkin kummallisen vieraalta. Pelkässä alun paikkamakuussa olin ihan kuutamolla eikä sekään loppujenlopuksi ihan putkeen mennyt, kun viereinen perro riensi jatkuvasti Seelaan kiinni (ei onneksi agressiivisin aikein). Omalle vuorolle olin suunnitellut aluksi ytimekkään leikkihetken, perusasennon hiomista ja pientä seuraamispätkää. Toiselle kierroksella otettiin muutama vauhtiluoksetulo ja luoksepäästävyyttä. Seelan ihmisraukkaus nimittäin tuppaa olemaan joskus sen verran ylitsepursuavaa, että treeni on ainoastaan tarpeen. Leikkimisen kohdalla oli pientä...hmmm...malttamattomuutta. Seela ei omasta mielestä mitenkään epävarmasti leiki missään olosuhteissa, mutta sen "ympäristöinnokkuus" asettaa ajoittain haasteita. Kontakti kentällä oli kuitenkin parasta mitä hetkeen on nähty (tai sitten koin vaan herätyksen todellisuuteen). Meillä on edessä vielä niin paljon opittavaa jo pelkästään toisistamme.

Peltojäljelläkin ollaan melko ahkeraan ehditty käydä -verrattuna siihen kuinka kauan kyseisen lajin parissa ollaan touhuttu. Pakko tähän väliin taas kehua, että meidän jälkiporukka on kyllä niin huippuluokkaa ettei toista! Tällä hetkellä taitaa olla kuusi ajettua jälkeä takana. Kaikki tähänastiset on olleet omalla tavallaan onnistuneita. Kaksi viimeisintä on ollut pituudeltaan 40-50m, kaartuneet vaihtelevasti oikealle tai vasemmalle ja vanhenneet noin tunnin. Jokainen askel namitetaan ja seuraava askel alkaa aina toisen kengän päästä -ei siis mennä vielä normaaleilla askelpituuksilla. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että vanhemmiten kulmat saataisiin mahdollisimman "helpoiksi", kun koira on alusta alkaen opetettu työskentelemään tarkasti ja varmasti. Vaikka raskaaksihan tuo tallominen käy pidemmillä matkoilla, on se loppupeleissä sen arvoista. Vauhtia ollaan kokeiltu hidastaa satunnaisilla namikeoilla, joka on osoittautunut ihan toimivaksi keinoksi. Vauhti ei ole enään mahdoton, mutta sitä jatkuvasti työstetään. Ollaan käytetty muutamaan kertaan apuohjaajaa liinan päässä, jotta itse olisin mahdollisimman lähellä auttamassa tai ohjaamassa takaisin jäljelle tarvittaessa. Viimesimmän kerran olin kuitenkin itse liinan päässä ja alkuun Seelaa hämmästytti se, miksi mä sitä hidastelin. Pienen vilkasun jälkeen palautui kuitenkin tehtävänsä pariin ja työskenteli intensiivisesti loppuun asti. Ollaan kerran saatu myös harhajälki matkaan mukaan, kun rusakko paineli tuoreen jäljen läpi. Kyseisessä kohdassa Seela nosti päätänsä ja ohjasin takaisin reitilleen (luuli varmaan jäljen päättyneen...). Seela on kyllä osoittautunut päteväksi jälkikoiraksi eikä välitä omissa maailmoissaan mistään ympärillä tapahtuvasta.

Ensimmäisen yhteisen vuoden tavoite on ollutkin lähinnä luoda pohjia omaan ohjaamiseen ja sen kautta taas lähteä asioita Seelan kanssa opettelemaan. Välillä tunnen olevani pää pyörryksissä kaikesta uudesta opistusta. Vielä meistä ei oo oikeen mihinkään. Ohjaaja ei osaa oikeen mitään vaan heijastaa uusissa tilanteissa melkosta epävarmuutta rauhallisen asenteensa keskeltä. Melkeen hirvittää lähteä syyskuun alussa briardien pk-tottisleirille näin...kädettömänä. Toivon mukaan meitä ei pahalla katota. Me onneksi tykätään oppia ja halutaan kehittyä. Me halutaan vielä joskus olla jotain!

2 kommenttia:

  1. Ihan suotta jännität :) - Kaikki meistä on ollut vasta-alkajia joskus.

    Nähdään leirillä!

    Terkuin; Annamari, Pep ja Tao

    VastaaPoista
  2. Totta. Ja tekemällähän sitä pikkuhiljaa oppii. Välillä pitäis vaan saada ylimääränen itsekriittisyys tiehensä ja uskoa itseensä! :)

    Leirillä nähdään!

    VastaaPoista