Rotuvalintana: Bordercollie

Olen aikaisemmin kirjoittanut tekstin `Rotuvalintana: Briard`. Nyt uuden rodun myötä koen taas tarpeelliseksi puida ajatuksia tästä rodusta, sen valintaperusteista ja olettamuksista. Oon koko pienen elämäni ollut kiinnostunut roduista ja niiden erilaisista ominaisuuksista - ja tykkään kovasti kysellä miksi kukakin omaan rotuunsa päätyy. Vääriä vastauksia tähän ei kai olemassa olekaan, sillä jokainen meistä kokee täyttävänsä omat tarpeensa erilaisten rotujen erilaisilla ominaisuuksilla. Briardin kohdalla semmoisen "keskivertoluonteen" tai "keskivertoprofiilin" luominen tuntui huomattavasti selkeämmältä. Briardeja on viime vuonna rekisteröity Suomessa 27 kappaletta, kun taas bordercollieita 516. On siis sanomattakin selvää, että tuohon määrään mahtuu huomattavasti enemmän hajontaa luonteen kuin ulkonäköseikkojen osalta. Ja yhtä totuutta on vaikea luoda siitä millainen bordercollie on, vaikka päämäärä jalostustyössä teoriassa on sama. Joten olkoot tämä ennemminkin yksi näkökulma nyt, tästä hetkestä ja tällä kokemuksella kuin myyntipuhe.

 

Briardi on ehdottoman kiinnostava rotu edelleen ja koen sen hyvinkin omakseni kaikessa hölmöydessään. Se että briardin rinnalle harrastuskaveriksi otin työlinjaisen bordercollien, ei suinkaan tarkoita että koin vaihtavani parempaan tai ainakaan helpompaan. Joten puidaanpas näitä aluksi näitä valintaperusteita:
 

Edeltävä treeni- ja kisakoirani on kolmella sanalla kuvailtuna nöyrä ja elegantti yhden ihmisen koira. Seuraavan rodun ja yksilön kohdalla toivoinkin jotain ihan päinvastaista. Niinkin kliseisellä syyllä kuin kehittääkseni itseäni. Tahdoin nyt ehdottomasti päästä käsiksi johonkin viettiääripäähän. Sen lisäksi tahdoin pitäytyä parissa itseäni tyydyttävässä ominaisuudessa: terve ja kestävä fysiikka sekä miellyttämisenhalu. Muutoin hain tarkoituksellisesti erilaisia piirteitä kuin yhdessäkään aiemmassa koirassani. Tykkään vapaa-ajalla seilailla paljonkin eri rotujen ja kasvattajien sivustoilla ja puolivahingossa huomasin katseen kiinnittyneen työlinjaiseen bordercollieen. Hiljainen haave vuosien ajalta, minkä aika en uskonut olevan vasta kun pennun kanssa oltiin kotimatkalla. En halunnut rotuvalinnallani miellyttää ketään tai olla miellyttämättä, kokea olevani samanarvoinen tai mitään muutakaan suuntaan tai toiseen. En jaksa uskoa, että bordercollie on sen parempi jälkikoira kuin paljon treenannut suomenlapinkoira. Tai yhtään sen parempi hakukoira kuin labradorinnoutaja, jolle esimerkiksi rullailmaisun opettaminen kuvittelisi olevan helpompikin opettaa kun sillä on siihen luontaisempia käytösmalleja? Tämmöiset alkuperään sidoksissa olevat ominaisuudet viehättää ja niihin halusin päästä nyt käsiksi. Paimennus kiinnostaa lajina valtavasti, joten ensimmäistä kertaa lähdin sille tielle, että jos nyt valitsisinkin koiran lajin mukaan? Ja haaveilen edelleen siitä että joku päivä olen muilta sen verran oppinut, että uskallan omat harrastelampaatkin kotipihalle hommata. Toki pitää ensiksi löytää se pieni haavemaatila jostain...
 

On joitain asioita missä ei voida kiistellä. Oppimisessa bordercollie on ylivoimainen. Se ei tarvi ehkä samanlaista tuntitreeni/toistomäärää jonkun asian opettelemiseen kuin joku muu. Tähän tietysti vaikuttaa jollain tapaa myös ohjaajan taidot viedä koiran oppimista eteenpäin Mutta täytyy myös muistaa se puoli, että se on kovin nopeasti oppiva myös niihin "huonoihin" tapoihin (työlinjaiset ovat taipuvaisia lähes poikkeuksetta autojen ja/tai muiden liikkuvien kohteiden jahtaamiseen paimennustarkoituksessa). Vahtikoiraksi bordercolliesta ei lähtökohtaisesti ole, vaikka kiinnostunut se on siitä kuka ovesta tulee. Ensimmäinen koiristani joka hyödyntää peilejä nähdäkseen sohvannurkasta ulko-ovesta tulijan. Siinä se sitten mielessään arvioi lähteäkö vai jäädäkö makoilemaan. Joten tästä voimme myös tulkita, että kyllä ne osaa rauhoittuakin ja viihtyä sohvalla lämpösessä kainalossa.
 

Oma bordercollieni ei ole helppo. Se ei osaa automaationa juurikaan muuta kuin omasta mielestään paimentaa. Toisinaan tuntuu, että yhden uuden asian kun opettaa, kaksi saa kitkeä pois. Se on hyvin tietoinen itsestään, keksii valtavan nopeasti ja hyvin mielellään ratkaisun asiaan kuin asiaan jos asiaa ei ehditä ratkaista ennen sitä. Se ei mene sieltä missä aita on matalin, vai meneekö? Fyysisesti vaikka läpi betoniseinästä, mutta muuten se on hyvin looginen ja tarkoitusperäinen ajattelija. Se ajattelee niinkuin se on jalostettu ajattelemaan. Se on valmis tekemään yhteistyötä, vaikka osaa tehdä omatkin päätöksensä, hyvinkin nopeasti ja hyvinkin itsevarmasti. Silti siinä on paimenkoiralle tyypillistä pehmeyttä ja hyvässä suhteessa myös "kovuutta" ja säänkestävyyttä. Koen saaneeni kaiken sen mitä halusin ja oikeastaan aika iloinen, että mulle uskottiin tämmöinen yksilö kaikessa haastavuudessaan. Elämä olisi aika tylsää ilman sitä. Ja ensimmäinen koirista, jonka menettäminen tuntuisi jo näin varhaisessa vaiheessa erityisen raskaalta. Siitä tulee päivä päivältä parempi ystävä, kun sen eteen jaksaa tehdä töitä.

Turkin osalta bordercollie on helppo vaikka hajontaa erityisesti pituuksissa lienee paljonkin - ja ei, kaikki työlinjaiset eivät ole lyhytkarvaisia. Joskin näyttelyissäkään niitä ei juuri näy. Bordercollie ei omien kokemuksieni mukaan pelkää likaantua ja kuivuu nopeasti, eikä sen turkille tarvi tehdä juurikaan mitään. Värien osalta siinä on paljon monimuotoisuutta. Jos värigenetiikka kiinnostaa enemmän niin tästä pääsee Marjon ylläpitämälle värigenetiikkasivustolle. Bordercollie taitaa myös olla yksi näistä roduista joiden kauniit ja toisinaan erikoisetkin värit ratkeaa pääsyyksi rodun hankkimiselle. Bordercolliet on monen muunkin pk-rodun tavoin jakautunut näyttö-, seka- ja käyttölinjoihin. Yksilöeroja on jokaikisessä rodussa eikä nämä linjajaot välttämättä sulje pois yhtäläisiä harrastusominaisuuksia. Jalostuksellisesti näissä linjoissa painotetaan erilaisia asioita kuten mm. viettivahvuuksia.

Omasta bordercolliestani ei varmastikaan olisi lapsen käsiin tai ensimmäiseksi koiraksi. Ja vaikka tyhmältä tuntuu sanoa, niin välttämättä bordercollie ja "kuumakalle" ohjaajanaan eivät suinkaan täydennä toisiaan. Vaikka bordercollien ominaisuudet parhaimmillaan mahdollistaa pitkällekin etenemisen erilaisissa koiraurheilulajeissa, veikkaan että suurin into monella ensikertaisella hiipuu moneen muuhun seikkaan matkalla. Siitä on esiin kaivettavissa nopeutta, sähäkkyyttä ja toimintavarmuutta, mutta näiden eteen täytyy tehdä myös töitä eikä se synny valmiina monivaliona vaikka joskus näin kuullaan ajateltavan. Bordercollie on aktiivinen, aina valmis kaikkialle, kestävä ja jaksava. Tasan kaksi asiaa saa omani kunnolla väsyksiin: älyllinen haastaminen ja paimennus. Omiin kokemuksiin pohjaten sen tyytyväisyys ei ole riippuvainen remmilenkin kilometrimäärästä.

Itse en ole koskaan priorisoinut koirasosiaalisuutta rotukriteeriksi, enkä siten ehkä osannut sitä osa-aluetta kehittäkään paremmaksi. Mutta lähtökohtaisesti bordercollie taitaa sulautua joukkoon, tai ainakin omaan laumaansa, aika hyvin ja kisatilanteissa tuntuu luonnostaan pysyvän kuplassaan. Lenkeillä meillä ei muista koirista juuri piitata. Ihmissosiaalisuutta taas riittää vaikka naapuriin jakaa. Toisinaan vähän liikaakiin ja liian lähelle. Ruuan kanssa pelaaminen lienee meidän laumassa se riskialttein alue ja omalla bordercolliellani ilmeni alkuun resurssiagressiivisuutta ruokaa kohtaan sekä ihmisiltä että muilta koirilta. Näihin kun omistajalla on riittävä tietotaito puuttua ja havannoida, uskon että monelta käytösongelmalta säilytään. Suurimmat syyt bordercolliesta luopumiseen (mitä omiin silmiin vuosien saatossa on osunut, yhteenkään faktaan tätä perustamatta) on käsistä riistäytyneet käytösmallit ja niiden yhteensopimattomuus lapsiperheeseen. Meidän vauvaperheeseen bordercollie on ollut oikein sopeutuva. Ja uskon siltä tulevaisuudessakin löytyvän kunnioitusta pientä ihmistä kohtaan. Koulutusvastuuta en lasten käsiin laittaisi, mutta ainakaan toistaiseksi en näe tässä yhdistelmässä mitään murhettakaan.

Bordercolliepentueita syntyy vuodessa huomattava määrä enemmän kuin briardipentueita, joten potentiaalisen oman pennun tai ainakin vaihtoehtojen löytäminen on helpompaa. Tai riippuuhan se toki kriteereistä. Paimenkoirarekisteriinkään eivät kaikki rodunedustajat päädy. Jos rotu kiinnostaa niin kannattaa miettiä päässään erilaisia kysymyksiä itselleen sopivien pentueiden/kasvattajien rajaamiseksi. Kysellä ja tutustua, vaikka kliseiseltä sekin kuulostaa.

Bordercollie on mielestäni omiaan sille kuka osaa tai haluaa oppia tunnistamaan sen käyttäytymismallit myös arjessa ja tietää sen olevan energinen koira joka nauttii päästessä toteuttamaan itseään - oli se sitten järjestettyä tekemistä tai ei. Paimenkoirayhdistyksenkin sivuilla käytetään lausetta "Paimentava työkoira on energinen eläin, jolla on pakonomainen tarve saada tehdä töitä. Sitä ei koskaan pidä hankkia vain seurakoiraksi". Ja tuntuu olevan totta joka sana! Vaikka paljon se vaatii, vähintään yhtä paljon se antaa takaisin.

Monta tunnetta mahtuu yhteen kesään

Loman viimeisiä päiviä viedään. Täällä Alajärvellä ei monenakaan päivänä olla auringolla juhlittu, mutta se ei oo menemistä haitannut. Mukavaa, kun on vaan aikaa tehdä kaikkea mitä ei työn ja työmatkan takia pysty normaalisti toteuttamaan. 

On käyty pitkästä aikaa mm. verestelemässä taitoja hevosen selässä, oltu muuttoapuna, laitettu piha ja koira-aitaus viimesen päälle kuntoon, reissattu, kyläilty, shoppailtu, grillailtu uudella grillillä, vietetty miniloma ruotsissa ja käyty heittelemässä viereinen frisbeegolf-rata läpi... Maanantai-illat on kulunut tiiviisti agilitykentällä, kun omien treenien ohella koulutan Lakkella nyt kolmatta kurssia. Ryhmäläiset on kovin taitavia ja syy siihen miksi omakin motivaatio pysyy huipussaan. 

Kesään on mahtunut murhettakin. 

Meidän mummokoira Sani nukkui pois kesäkuussa. Sydämen vajaatoiminta vei veronsa ja kunto heikkeni siihen pisteeseen, ettei ollut enää mitään oikeampaa vaihtoehtoa. Sani asui viimeisen vuoden äidin luona "saaressa" veneilykaverina enkä olisi sille enää parempaa kotia osannut toivoakaan. Ja väitän, että tuota koiraa jäädään kaipaamaan.

"Heihei maailman suloisin huiskuhäntä ja syö paljon hyvää ruokaa siellä jossain. Kiitos kun olit kokemassa yhdessä yli puolet mun tähänastisesta elämästä iloineen ja suruineen. Mulla tulee kamala ikävä. Sani 5.8.2004-6.6.2017" ❤

Keväämmällä toinen kissoista alkoi voida heikommin ja kun tilanne ei lähtenyt parempaan päin, lähdin käymään eläinlääkärin luona. Sydän löi kuunnellessa erityisen raskaasti ja kissa oli laihtunut valtavan pieneksi aivan lyhyessä ajassa. Päätettiin ottaa verikoe, silläkin uhalla, ettei syytä löydy. Niin siinä sitten kävi, että syytä ei ehditty selvittää, vaan kissa menehtyi syliin kesken verikokeen. Ensimmäistä kertaa kyseisen eläinlääkärin uralla. Kaikki stressi oli heikkoon kuntoon nähden liikaa ja epäilyksenä pitkälle edennyt keuhkokasvain. 

Ja jottei liian hyvin menisi, tuli eilen tieto, että meidän muorilan Hessu-koira oli nukkunut pois. Hessukin alkoi mennä hiljalleen huonompaan kuntoon eikä sydän enää jaksanut vaan iltaulkoilu jäi viimeiseksi. Lähes kymmenen yhteistä vuotta se sai toimia muorin parhaana kaverina ja ilostutti meidän monen muunkin elämää.

Kovia paikkoja joka kerta kaikki luopumiset, kun jokainen jättää jälkensä olemalla osa elämää ja omaa kasvutarinaa.

Photobucket kadotti vanhoista teksteistä kuvat, mutta hoidan ne kuntoon parhaani mukaan, kunhan jaksan.

Lähtöongelmia ja kisakevät

Kaikki tekstin kuvat @ Meeri Koski

Tälle kevättä ollaan kierretty kahdet kisat ja ensi viikonloppuna olisi tarkoitus ajella vielä Pietarsaareen kahdelle agiradalle. 

Pari viikkoa sitten Seinäjoella oli ykkösille kolme rataa, joista me osallistuttiin vaan agiradoille (kun en raaski hypäreitä kierrellä turhaan, kun luva on jo taskussa...). Meidän uusin ongelma, lähtö. Siihenhän se meidän ensimmäinen rata meni, kun Seela varasti lähdössä ja ajautui niin lähelle ensimmäistä hyppyä, että kieltohan siitä tuli. Toisen radan puolestaan möhlin itse yhteen erityisen helppoon hyppyyn. Muuten taas puhtaita ratoja. Kyllä mä aina välillä mietin, kuinka armoton laji tämäkin jaksaa olla harrastajalle. Niin pienistä virheistä on kaikki aina kiinni. Jälkimmäisellä radalla Seela nappasi harmittavalla vitosella kuitenkin itselleen luokkavoiton ja sai uuden lempparilelun kokoelmiinsa.

Kisoissa oli tuomarin lisäksi harjoittelija, jonka suunnittelemat radat saivat paikanpäällä (ja jälkikäteen) aikamoisen kritiikkimäärän haastavuudellaan. Erityisesti ykkösluokkalaisille hankalat linjat, jotka vaativat paljon korjaamista sekä keppikulma puhuttivat eniten. Väittäisin, että itselläni on käsissä sen verran jo "pitkälle" koulutettu koira, etten kokenut niitäkään hankalaksi, vaan kyllä meidän menestys kaatui johonkin ihan muuhun. Mutta ensi kertaa kisaaville varmasti pieni shokki, kun ei ykkösten radat enää tänä päivänä olekaan pelkkää suoraa linjaa juoksemista. Ja näytti pussikin koituvan monille ykkösille kohtaloksi. Toki tulokset varmasti kertovat jotain haasteellisuudesta sillä ensimmäisellä radalla noin 30-40 koiran joukosta ei tullut yhtäkään nollaa.

Vaasassa VAS:sin kisoissa oli tosi kiva tunnelma! Sain ensimmäistä kertaa ikinä tsempattua itseni rennoksi eikä kisaaminen jännittänyt ollenkaan. Päätin, että jätän Seelan rauhassa lähtöön ja kokeillaan haastaa itseämme ohjauksilla. Lähdöt oli edellistä parempia, mutta varastihan se. Toisena hyppyesteenä oli muuri. Tiedättekö semmoinen, jossa oli reikä keskellä. Eikä Seela ollut aikasemmin semmosta nähnyt ja jäi tuijottamaan niin pitkäksi aikaa, että kieltohan siitä tuli. Loppurata oli muutoinkin jotenkin tahmainen, erikoisesteissä oli kaikissa jotain häikkää. Toinen rata puolestaan lähti hyvin käyntiin, mutta peitin koiran linjan renkaalle ja Seela juoksi ohi. Näin taas. Muutoin kiva rata ja uskalsin irrottautua kepeillä kauemmaksi, kun tuloksella ei ollut enää mitään väliä. Ja taas sai huomata, että luottaa uskaltaa.  Kaikkiaan kiva aamupäivä aurinkoisessa merimaisemassa.

Puomilta Seela tippui alkuvuodesta niskoilleen putken päälle, jonka vuoksi jouduttiin aika suuri tuntimäärä kuluttaa kontaktiesteiden työstämiseen / luottamuksen rakentamiseen. Seela on niin valtavan herkkä koira kaikelle pahalle. Tämän tapaturman jälkeen olin jo aika lähellä luovuttamista, kun haaveiltu kisakausi oli aluillaan ja taas kaikki romuttui. Niinan kanssa kokeiltiin viedä Seela puomille pienellä "pantapakotteella" ja siitähän se sit lähtikin rullaamaan hiljalleen!

Seuraavana suunnitelmana mulla on opettaa lähtötilanne Seelalle kokonaan uusiksi. En osaa sanoa syytä alkaneelle ongelmalle vieläkään. Se on herkkä koira, mutta en muista sille käyneen lähdössä mitään (se kyllä ottaa häiriötä kaikesta mitä selän takana tapahtuu). Enkä koe, että se kävisi normaalia kuumempanakaan näissä epäonnistuneissa lähdöissä. Tuntuu, ettei se halua istua. Käväistään hierojalla välissä ja katsotaan löytyykö sieltä mitään syytä. Kesälle olisi myös haaveissa ottaa viralliset selkäkuvat, mutta alitajunta yrittää pitkittää tätä mahdollisimman myöhälle, ihan vain siinä mielessä, että jotain ratkaisevaa sieltä huomataankin.

Uusia tuulia ja muutoksia

Reilun puolen vuoden edestä meillä lienee teille kerrottavaa.

Annettiin viimeinkin periksi ikävälle, pakattiin kamppeet kasaan ja muutettiin valmistuvan remontin keskelle, meidän uuteen kotiin Alajärvelle. Avomiehen ja kahden koiran lisäksi samassa taloudessa asustaa tätä nykyä yksi ihmislapsi ja kaksi kissaa. Kyllä meillä ainakin totuteltavaa riittää. Vaikka muutto itsessään toi elämään paljon uutta, me edelleen pysyttäydytään samassa aksaryhmässä. Ja ajellaan päivittäin 140 kilometriä pelkästään työn perässä. Jonka vuoksi citroen vaihtui kevään korvilla uudehkoon, pienempään diesel-farmariin.

Sani, 12v, muutti äidin luo asumaan. Sen kanssa on kevään mittaan rampattu lääkärissä. Yhtäkkiä kuivunut nenä ja siitä muodostunut paksu vuoto sai hengityksenkin hankaloittumaan. Lääkitystä hakiessa ilmestyi kaikenlaisia muitakin "vikoja". Tähän asti kovin terveestä sydämestä havaittiin pieni, mutta selkeä sivuääni. Muuton ohella oli päätös tehtävä Sanin osalta. Ei se täällä olisi viihtynyt pennun tai kaiken uuden ja tuntemattoman keskellä. Pelotti, että se stressaa itsensä huonoon kuntoon. Siksi se pääsi muualle eläkepäiviään. Käydään me aina välillä sitä moikkaamassa. Ja ihan hyvin sillä siellä on mennytkin, vaikka kyllä meillä aina välillä ikävä sitä tuleekin. 

Sani on aristellut vatsaansa (jollain tasolla toki koko elämänsä) ja eläinlääkäri epäili haimatulehdusta, joka cavaliereille on kuulemma lähestulkoon suurimmalla osalla piilevänä. Mutta kumpikaan tarvittavista arvoista ei siihen viitannut. Luulempa, että aristelu kumpuaa aikoinaan leikatusta tyrästä. Maksa-arvot puolestaan oli koholla. Ja pernasta löytyi pitsimäistä muutosta, joka käytiin uudelleen kuun alussa ultraamassa. Suolessa ollutta ruokaa se ei olisi voinut olla, sillä se oli edelleen nähtävillä jossain perna-maksa akselilla. Voisi siis olettaa, että kyseessä on toistaiseksi aika rauhallinen kasvainmuodostuma. Hampaissa olisi hoidettavaa, mutta anestesiariski on tällä hetkellä sen verran korkea, että heräämiselle ei pystytä enää antamaan takuita. Peruskunto Sanilla on ihan hyvä ja se on kunnostaunut venekoirana ja kalastuskaverina loppukesän ajan. Ja niin kauan kun siltä löytyy ilo liikkua ja ruoka maistuu, ihmeempiä toimenpiteitä ei tarvita. Sydänlääkitys sillä toki on loppuelämänsä ajan. Lääkäri veikkaili, että jos sydän pysyy kunnossa, elinvuosia voi olla vielä useampikin jäljellä. Toivotaan siis vielä iloisia yhteisiä vuosia.



Tammikuun kisoissa käytiin luvatusti juoksemassa kaksi agirataa, joista molemmista vitonen hyppykeinun takia, muuten puhtaalta radalta. Siinäpäs ne meidän tän vuoden kisailut sitten onkin. Meidän omalla seuralla on vähän huonosti ollut kisoja tarjolla tämän vuoden puolella, tai sitten vähintään itselle huonoon aikaan, ettei sen vuoksi kisailmoja ole vaan laitettu menemään. Ja koska elämässä on riittänyt menoa noin niinkun muutenkin niin ei juurikaan ole ollut jaksamista lähteä yhtään kotihallia pidemmälle juoksemaan. Nyt kuitenkin palaillaan treenikauteen kuukauden kesätauon jäljiltä ja seuraava koitos lienee Vaasassa 18.9, joka on samalla briardien historian ensimmäinen rotumestaruuskilpailu tässä lajissa.

Seinäjoen kennelkerhon kautta järjestettiin leikityspäivä, jonne saatiin paikka Seelan kanssa. Kiva oli pikästä aikaa käydä maalimiehen työnä leikkimässä. Leikittäjänä toimi bokseri-ihminen, Antti Myllyperkiö. Ennakkoon en odottanut juuri mitään omalta osaltamme. Keksittiin vaan jotain hauskaa yhteistä tekemistä kerrankin, kun remppapuuhat oli vienyt suurimman osan ajasta koko kevään. Mutta Seela ylitti täysin odotukset! Se oli samantien menossa mukana ja sillä oli selkeesti homma takaraivossa, kun kentälle asteltiin. Siitä saatiin tosi hyvin haukkuakin irti ja en oo ikinä ennen nähnyt sen purevan niin varmasti. Sillä kun on aina ollut vahvistelusta huolimatta vähän semmonen "epävarma" ja korjaava puruote. Tehtiin kaksi kierrosta, jotka muistaakseni oli molemmat yhtä lailla vahvoja. Kun maltettiin pitää ne kohtuullisen lyhyinä. Seela oli kuulemma positiivisesti yllättänyt rotunsa edustaja, jolta viettejä selvästi löytyy. Ja sille saatiinkin kivoja harjoituksia tehtyä. 

Harmittaa välillä, kun se on mennyt ominaisuuksiltaan omissa käsissäni "hukkaan". Kumpa voisinkin harrastaa sen kanssa enemmän. Vähän mietin, jos yritettäisiin täältäpäin löytää ensi kevääksi kiva hakuporukka, jonka kanssa päästäisiin lajissa eteenpäin. Tottiksessa on paljon työtä, enkä ole BH:sta stressannut lainkaan. Meillä ei sinänsä oo mikään tarve sitä vielä suorittaa, kun kisavalmiita ei olla pk-puolella noin niinkun muutenkaan. Tokokokeita ehdin jo vähän katsella loppuvuodelle, mutta saas nähdä. Katsotaan mihin meidän tie viekään tulevaisuudessa.

Meidän elämässä menee hyvin noin muutenkin. Seela tuntuu kotiutuneen hyvin, vaikka välillä hämmästeleekin outoja ulkoiluttajiaan. Ja eläinlauma pärjää ihan hyvin keskenään työpäivien ajan. Vaikkakin välillä eivät oikeen osaa antaa toisilleen tarvittavaa tilaa ja Seela ärähtää, kun se arvostaisi välillä huomattavasti enemmän omaa rauhaa. Mutta ainakaan vielä niitä ei ole ollut tarvetta pitää poissaolon aikana erillään. Toki kissat jossain määrin saa nostettua saalisviettiä ja taloa vahditaan kahden koiran voimin entistä tehokkaammin... ja äänekkäämmin.

LUVAllinen aloitus

Me laiskimukset oikeesti.

Agility on se meidän juttu ollut oikeestaan koko kuluneen vuoden. Tämä vuosi on pitänyt sisällään jotenkin niin paljon uutta ja erilaista, että treenaaminen muilta osin on pitkälti jäänyt. Enkä sinänsä kyllä pode asian suhteen huonoa omatuntoa.

Ensimmäiset viralliset startit käytiin juoksemassa marraskuun puolivälissä kotikisoissa, Karstusen Jannen tuomaroimana. Eikä meillä hassummin mennytkään! Vaikka edeltävinä päivinä jännitys tuntui kohoavan valtavaksi, ei mua oo koskaan jännittänyt yhtä vähän itse radalla.

Ekana startattiin agiradalla. Sanotaanko näin, että mulla oli ihan toisenlaiset pelot sen radan suhteen. Kuten viime tekstissä lyhykäisyydessään kirjoittelin, keinun kanssa on ollut ongelmia. Etukäteen päätin, että jos Seela sen karttaa niin skipataan. Tärkeintä nyt lienee, että meillä on radalla hauskaa. Kun ns. täyspitkällä kentällä ei olla totuttu juurikaan harjoittelemaan, saatika noin monen silmäparin alla. Radatkaan ei olleet mistään helpoimmasta päästä ykkösluokkaa vaan erityisesti keppikulmaa kauhistelin ennalta.

Heti alkuun pakko todeta, että treenien lähtöongelmat ei vissiin kisoihin asti päätyneet, koska Seela kökötti niin luotettavasti paikoillaan. Taisin ohjata alun vähän liian hätäsesti, kun Seela lähti oman liikkeeni mukana skipaten A-esteen heti alkuunsa. Rata jatkui ihan kivasti sinne keinulle asti. En viitsinyt sen enempää hiljennellä, kun kuvittelin saavani Seelan vaan jännittämään estettä entisestään. Ois ehkä kannattanut kun sen verta rajun lentokeinun se sai aikaseksi. Ja siitähän rata jatkui suoraan puomille hypyn kautta ja luonnollisesti pienen säikähdyksen myötä meinasi skipata puomin. Ihme kyllä, olin tähän rataan loppupeleissä hyvinkin tyytyväinen! Me tehtiin se. Ja vielä ilman hylkyä. Ongelmakohdat oli tiedossa, mutta varsinaisesti niitä ei edes radalla näkynyt. Kontaktiesteet vie meiltä jonkun verran turhaa aikaa, niiden kanssa nyt sit ruvetaan vielä enempi tekemään töitä.

Iltapäivällä kisailtiin vielä hyppyradalla. Aika samantyyppinen rataprofiili, haastava keppikulma ja kiperä lopetus putkelta putkelle. Jossa olin sanomattakin aika myöhässä ohjaamassa. Seela tekee niinkuin ohjataan ja siihen voi satasella luottaa kisatilanteessa. Ei voi siis muuta sanoa kuin, että mulla on mainio kaveri käsissäni. Ansaittiin puhtaalla radalla itsellemme ensimmäinen LUVA viidenneksi sijoittuen! Seuraavaksi yritetään päästä kisailemaan heti tammikuun alussa.